KARHE – KYLÄ KESKELLÄ PITÄJÄÄ

  • Paavo Mäntyniemi

 Kirjoitus on valmistunut vuosituhannen vaihteessa ja se sisältää sen hetkistä tietoa Karhen kylästä, tapahtumista ja historiasta.

Sivuille on lisätty joitain aiheisiin liittyviä linkkejä, tunnuksia ja kuvia. Osa kuvista on kuvituskuvia.

Jos löydät sivuilta virheitä tai haluat muuten ottaa yhteyttä yms., laita viestiä tulemaan: veksi(at)vmv-palvelut.com. Huomioi kuitenkin, että Paavon kirjoitusta ei ole tarkoitus päivittää, ainakaan tällä tietoa. Ainoastaan kirjoitus- tai asiavirheitä ja esim. rikkinäisiä linkkejä yms. pyritään korjaamaan.

Vanhoja tai muuten merkittäviä kuvia, jotka sopivat kirjoituksen aiheisiin, otetaan mielihyvin vastaan ja lisätään tapauskohtaisesti Topoteekkiin ja/tai näille sivuille.

Johdanto

Karhe–Seura antoi haasteen karhelaisille kirjoittaa Karhen kylän asioista, mitä ennen on tapahtunut, mitä tapahtuu nyt ja mitä tulevaisuudessa. Tämä on Karhe–Seuran 20–vuotisen toiminnan huipentuma. Pistetään karhelaiset ajattelemaan ja muistelemaan mitä tämä meidän kylä on ja miten täällä on eletty.
Karhen kylä muodostuu Karhejärven ympärille. Käsittelen lähinnä Karhen sitä aluetta, joka oli Karhen koulupiirin alue silloin kun itse kävin koulua 30–luvulla. Rekisteröityjä alueita Karhen alueella ovat Karhen kylä, Koiviston kylä, Viljakkalan kylä, Sarkkilan kylä ja Mahnalan kylä (Viljakkalan kyliä).
Karhe tienviitta
Karhen kylän viitta Mutalan
suunnasta saavuttaessa
Karhejärvi
Karhejärven pohjoispuoli Karhen
sillalta kuvattuna
Tienviitat
Viitat Karhen keskustan risteyksessä,
Ylöjärvelle 25,5 km

Karhen historiaa

Järvensivun maalta löydettiin maapähkinöitä 1920–luvulla. Nämä pähkinät ovat mahdollisesti tuhansia vuosia vanhoja. On olemassa todisteita siitä, että Karhella olisi ollut asutusta jo kivikaudella. Tyypillisiä löytöjä ovat olleet mm. Teiskonlahden mailta löydetty vasarakirves ja Eino Nopan mailtaan löytämä kivikirves, joka tällä hetkellä on Kansallismuseossa. On löydetty myös kourutaltta, tasataltta ja reikäkivi. Tämä todistaa pienimuotoista asutusta olleen Karhella jo niin kauan sitten. Mitä asutukseen tulee, niin järvenrannat olivat yleisiä asuinpaikkoja, koska järvistä saatiin särvintä, eli kalaa ja teiden puuttuessa, vesistö tarjosi kulkureitin niin kesällä kuin talvellakin.

Kustaa Vaasa ja Mikael Agricola
Kustaa Vaasa ja Mikael Agricola

Kustaa Vaasa hallitsi Ruotsi–Suomea 1523–1560. Hän asetti niin sanotun hopeaveron suuremmille taloille. Käytäntö jatkui vielä hänen kuolemansa jälkeen, sillä 1571 Karhella oli kolme taloa, jotka maksoivat hopeaveroa. Nämä tilat olivat Nikki, Kauppi ja Soukko, jotka kaikki olivat lähellä Nikin taloa. Tästä löytyy ristiriitaisia tietoja eri lähteiden osalta, sillä erillisestä hopeaveroluettelosta löytyi, että hopeaveroa maksoivat Karhella Laas Karhen 8 markkaa, Sikki Karhen 5 markkaa, Kasse Karhen, Jöns Jaskara 13 markkaa ja Jaakob Ibm 5 markkaa. Joka tapauksessa Karhella oli tiloja, jotka maksoivat sitä. Karhella on ollut 1542 kaksi autiotilaa, joiden nimistä ei ole tietoa. Ne tilalliset, jotka eivät maksaneet hopeaveroa, jättivät talonsa kruunulle ja lähtivät pois. Yrjö Yrjönpoika perusti Karhelle Muotiaisten tilan 1598. Hän kuului myös niihin, jotka jättivät veronsa maksamatta. Nopan tila perustettiin vuonna 1608. Sen perustaja oli jälleen Yrjö Yrjönpoika. Ei ole täysin varmaa tietoa oliko tämä Yrjö sama, joka perusti Muotiasten tilan. Karhella oli tällöin muitakin asukkaita kuin nämä edellä mainitut, mutta ne muut tilat olivat niin paljon pienempiä, etteivät ne joutuneet maksamaan veroa, sillä vero maksettiin lähinnä karjaomaisuudesta, eikä pinta–alasta. Hopeavero luettelossa oli maininta kuinka monta hevosta, lehmää, vasikkaa, sikaa ja lammasta kussakin talossa oli.

Poltettu kylä
Poltettu kylä

Perimätiedon mukaan Nuijasodan aikana 1596–97 Karhejärven pohjoispäässä olisi ollut nuijasotureiden leiripaikka. Siirrytään vuoteen 1713 kun "iso ryssä" maahan tuli, niin kuin silloin oli tapana sanoa. Alkoi siis Isoviha. Karhejärven Vartiosaaressa, kuten sitä silloin nimitettiin, asui Antti niminen mies. Perimätiedon mukaan tässä saaressa, jota nykyisin sanotaan Vartijasaareksi, asui kylän vanhin, joka oli edellä mainittu Antti. Antti teki saaren korkeimmalle kalliolle niin sanotun vainovalkean, josta tiedettiin, että vainolaiset olivat tulleet. Antti vastuunsa tuntien vei viestiä kylän niille asukkaille, jotka eivät sijaintinsa takia voineet nähdä valkeita, että ihmiset tiesivät mennä piilopirtteihinsä. Antin ollessa poissa, jäi Antin nuorin poika saareen. Paikallisen suutarin opastuksella vainolaiset saapuivat saareen Anttia tavoittaakseen, mutta Antti oli jo poissa ja poika pudottautui isoon kaappikelloon. Hän kuunteli, mitä suutari vainolaisille kertoi, sillä vainolaisten mukana oli venäjänkielen tulkki. Poikaa jännitti kovasti, ettei isä nyt vain tulisi kotiin. Hän sai kaappikellosta siirrettyä kelloa aina eteenpäin, joka samalla ehkä kiirehti vainolaisten poismenon saaresta. Niin myös kävikin, sillä kun Antti tuli kotiin, olivat vainolaiset jo lähteneet. Vainolaisten tekemästä tulosta Karhen alueella ei ole tietoa. Eevi Karhisto, jonka suku on Nopalta, on kirjoittanut ja tutkinut paljon Karhen historiaa.

Henkilöitä erilaisissa toimissa

Kalastajia ja metsästäjiä

Kun edelleen seurataan Karhen asioita, niin edetään metsästykseen ja kalastukseen. 1800–luvun alkupuolella metsästettiin harvinaisia mustakettuja Nopan kettuvuoresta. Mustakettujen turkikset olivat erittäin kallisarvoisia, sillä niissä oli fosforia. Turkiksia käytettiin ruutikellareiden valaistukseen. Karhella kettuja pyydysti Kalle Lehtola 1800–luvun loppupuolelta 1930–luvulle asti. Hän pyydysti kettuja kymmenittäin talvisin myrkyllä ja raudoilla ja myöhemmin lippusiimalla ampuen vävynsä Jaakko Kivimäen kanssa.

Samanaikaisesti kettuja pyydysti myös Ville Kivistö–Soro. Hän pyydysti vuosikymmeniä myrkyllä ja raudoilla. Kettujen pyynti oli hyvä ansio, sillä yhdestä nahasta sai 1000 markan hinnan silloisessa rahassa. Merkittäviä kalastajia olivat Iivari Erkkilä. Hän kalasti lähes kaikissa Karhejärven lahdissa etenkin lahnankudun aikaan. Samaten myös Aleksanteri Reiha (entinen Ruusunberg), Kalle Lehtola, Vihtori Noppa–Kanervisto olivat innokkaita kalastajia. Vihtori Noppa–Kanervisto kalasti aina 30–luvun puoliväliin asti. Hauenkudun aikaan hänellä saattoi olla jopa 50 rysää monessa eri järvessä ja vielä vanhana miehenä hän ampui luodikolla riistaa. Eino Kiviniemi oli myös merkittävä karhelainen kalastaja ja metsästäjä. Hän kalasti lähinnä Kitarinjärvessä 1900–luvun alusta aina 70–luvun alkupuolelle asti. Jaakko Kivimäki oli merkittävä metsästäjä. Hän ampui mm. kanalintuja ja jäniksiä ja kalasti. Jokainen talo kalasti kotitarpeisiin, mutta esimerkiksi Vihtori Noppa–Kanervisto kalasti myyntiin Tampereelle. Myös sodan jälkeen Suni niminen siirtolainen kalasti koko Karhenjärven alueella myyden kalojaan. Samaten myös Mäntyniemi–Nopalla asuva siirtolainen Naskali kalasti paljon myyntiin.

Luottamushenkilöitä

Tässä luettelen pitkäaikaisia luottamushenkilöitä Karhelta niin kunnan kuin seurakunnankin toimissa. Heitä oli esimerkiksi Anselmi Suojanen, joka toimi varsin pitkään taksoitus– eli verolautakunnan puheenjohtaja. Oiva Soukko oli monessa mukana. Hän oli mm. kunnanvaltuuston puheenjohtajana sekä kunnan valitsemana hevosottomiehenä koko sodan ajan. Vihtori Mäntyniemi toimi valtuustossa, kunnan hallituksessa ja sosiaalilautakunnassa pitkän aikaa, samaten kuten Kalle Lehtola oli kunnanvaltuuston pitkäaikainen jäsen. Kunnallismiehiä oli myös Vilhelm Jokinen. Lauri Ala–Jaskara oli kunnanvaltuustossa kauan. Hän oli välillä myös kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Opettaja Verneri Vuorelainen oli valtuustossa pitkään samoin kuin Eino Suomela ja Frans Järvenpää. Esko Teiskonlahti edusti Karhea valtuustossa ollen erittäin pitkään kunnanhallituksen puheenjohtaja, monen muun luottamustoimen ohella. Mikko Isotalo oli valtuustossa pitkään ollen myös puheenjohtajana sekä kirkkovaltuustossa.

Nuija

Paavo Mäntyniemi toimi kunnan– ja kirkkovaltuustossa molemmissa yli 20 vuotta. Pirkko Vuolle on ollut jo pitkään kunnanvaltuustossa ja kunnan hallituksen puheenjohtajana, joka hän on edelleenkin. Edellä mainituilla henkilöillä on ollut myös monia muita lautakunta ja johtokuntajäsenyyksiä ja he ovat olleet monissa yhdistyksissä mukana, mutta en tahdo mainita niitä kaikkia nyt tässä. Karhen historian kannalta mielenkiintoinen seikka on myös se, että täältä on kotoisin yksi kansanedustaja. Hän oli nimeltään Jeremias Kalliokorpi, josta myöhemmin lisää. Viljakkalan kunnanvaltuusto on valinnut seuraavat henkilöt lautamiehiksi Karhelta: Juha Ala–Jaskara 1900–luvun alusta aina 1920–luvulle asti, Eino Kiviniemi 10 vuoden ajan, Frans Järvenpää ja hänen poikansa, myös Frans Järvenpää, toimivat virallisina kauppakirjojen tekijöinä, kauppakirjojen vahvistajina ja he tekivät perunkirjoituksia saaden herrastuomarin arvon. Myös Matti Kivimäki oli 1966–96 herrastuomarina tehden perunkirjoituksia, joita hän muuten tekee vieläkin, muuallakin kun Viljakkalassa.

Kansanedustajia Karhelta

Jeremias Kalliokorpi
Jeremias Kalliokorpi

Jeremias Kalliokorpi syntyi torpparin poikana Hämeenkyrössä 25.7.1869. Hän muutti 1902 Viljakkalaan. Hän työskenteli maanviljelijänä ja puuseppänä. Hänet valittiin ensimmäiseen eduskuntaan sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajaksi 1907. Hänen valtiopäivä uransa jäi varsin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuotena 1908 Venäjän keisari hajotti eduskunnan. Hän oli toisen kerran ehdolla seuraaviin vaaleihin, mutta hän ei tullut enää valituksi. Kalliokorpi toimi jonkin aikaa myös kunnalliselämässä kunnes muutti Tampereelle, missä hän toimi kirja– ja lehtikauppiaana. Hän kuoli 4.5.1949. Vuonna 1907 Karhella alettiin ensimmäisen kerran äänestämään. Äänestys pidettiin jo silloin Karhen koululla, missä äänestyksetkin nytkin pidetään.

Yhdistyksiä

Karhen pienviljelijäyhdistys perustettiin 1924 ja se on edelleenkin toiminnassa. Pienviljelijäyhdistyksen toiminta on ollut tehokasta. On esimerkiksi ollut erimuotoisia kursseja paikallisille viljelijöille maanviljelyksen, karjanhoidon ja jopa puutarhanhoidon saralla. Pienviljelijäyhdistyksellä on ollut myös kautta aikain myös koneita omistuksessaan, joita on vuokrattu pientä korvausta vastaan. Koneiden vuokraus on lisääntynyt merkittävästi vuoden 1973 jälkeen, jolloin yhdistys osti ensimmäisen traktorivetoisen lietevaunun. Lietevaunulla on ollut käyttöä koko pitäjän alueella. Se on aivan välttämätön yhdistykselle ja vaunua on vaihdettu uuteen 3–4 vuoden välein. Myöhemmin 1990–luvun puolivälissä ostettiin klapituiko toiseksi koneeksi, jolla on myös ollut käyttöä kyläläisille. Yhdistyksen talous on pystytty hoitamaan niin, ettei vuokrat ole olleet kovinkaan kalliita. Pitkäaikaisia puheenjohtajia ovat olleet Taave Viitaniemi ja Antero Jokinen. Toiminta jatkuu edelleen vilkkaana.

Karhen seudun kalastusseura perustettiin 1950–luvun alussa. Toimintatapa on viimeaikoina muuttunut. Tarkoitus kuitenkin on ollut edistää kalakannan lisääntymistä ja kalastuksen valvonta. Karhelle perustettiin Suomi–Neuvostoliitto seura heti sodan jälkeen, jonka toiminta on vuosikymmeniä sitten jo hiipunut. Karhelle perustettiin Tynnyri–saaren turveosuuskunta 1920–luvulla. Osuuskunta osti pienen maa–alueen Karhen suolta Iivari Koivistolta ja rakensi alueelle ladon, jonne haasiolla kuivattu turve siirrettiin varastoon. Varastossa siitä tehtiin samalla turpeenrepijämyllyllä karjankuivitteeksi sopivaksi. Toiminnan johtajana oli Kalle Soukko. Osuuskunta purettiin muistini mukaan 1981 kunnan ostaessa osuuskunnan maa–alueen. Omistaja jäseniä oli elossa tällä hetkellä kaksi kappaletta: Viljo Haapaniemi ja Taavetti Heikkilä.

Ensimmäinen Karhen puhelinosuuskunta aloitti toimintansa 1917. Ensimmäinen puhelinkeskus oli Salmelan kaupassa. Tilaajia olivat Soukko, Männistö, Ilomäki, Heiskala ja Kiviniemi. Tilaajia saattoi olla enemmänkin, mutta heistä ei ole tietoa. Puhelinkeskus siirrettiin Soukkoon 1920–luvun alkupuolella ja oli siellä vuosikymmeniä. Soukosta keskus siirrettiin Fanni Saarisen hoitoon. Toiminta loppui kun puhelimia alettiin automatisoida. Karhella oli tuolloin 37 puhelinta. Siirryttiin Hämeenkyrön puhelinyhtiöön, joka myöhemmin yhdistyi Tampereen puhelinosuuskuntaan. Mäntyniemen tilalle hankittiin ensimmäinen puhelin elokuussa 1947. Puhelinnumero oli 7 ja kaksi soittoa, koska numero oli samassa langassa Viitaniemen kanssa. Puhelin oli seitsemäs kappale Karhella.

Lotta–Svärd yhdistys perustettiin 20– ja 30–luvun vaihteessa. Toiminta oli lotilla melko reipasta. Heitä mm. kurssitettiin. Oli muonituskursseja ja ensiapukursseja. Kolmen viikon välein lotat pitivät seuroja, jossa he keräsivät rahaa toimintaansa varten. Esimerkiksi talvisodan aikana lotat lähettivät karhelaisille sotilaille paketteja rintamalle. Karhen vanhin seura oli lähetyspiiri, joka vietti 100–vuotisjuhlia viime vuonna 1999. Lähetyspiiri keräsi varoja Ambomaan lähetykselle ja piti seuroja kolmen viikon välein vuoron perään eri taloissa aivan kuten nykyäänkin. Myöhemmin tähän toimintaan yhdistyi Diakoniatoiminta, jonka toiminta jatkuu edelleen reippaana.

Karhelle perustettiin nuorisoseura 1946, joka toimi vuoteen 1965. Oli mm. näytelmäkerho, jossa oli ohjaaja ja kansantanssi ryhmä. Ohjelma oli monipuolista. Heillä oli piirin kesäjuhlia ja mentiin jopa valtakunnallisiin juhliin Helsinkiin. Nuorisoseuralaiset esittivät näytelmiä paikallisella tasolla ja erikoinen persoona näytelmissä oli Veikko Sydänlammi. Hän oli erittäin hyvä imitaattori, hyvä laulaja ja ennen kaikkea huumorimies. Hän arvosteli näytelmäkirjailijoita, kun he kirjoittavat liian yksioikoisia näytelmiä, jossa ei ole huumoria tarpeeksi. Ollessaan näyttelijänä, Sydänlammi keksi omaan tuoliinsa erittäin humoristisia lauseita seurauksella, että vastanäyttelijän kohdalla meni jauhot suuhun ja nauru voitti koko näytelmän. Veikossa olisi ollut ammattinäyttelijän lahjoja.

Karhen vapaaehtoinen palokunta perustettiin 1938. VPK:n toiminta on ollut melko reipasta. On oltu mukana rakennuspaloissa, metsäpaloissa, eksyneitä etsimässä, hukkuneita naaramassa järvestä ja mm. yksi navettapalo ja yksi metsäpalo on sammutettu Karhen vapaaehtoisen palokunnan voimin ilman ulkopuolista apua. VPK:lla on palokopissa auton perävaunu, missä on moottorisammutusruisku, siinä tarvittavat varusteet palohaalareineen ja toisin palossa tarvittavine esineistöineen. Ensimmäinen palopäällikkö oli Taave Viitaniemi, joka oli toimessa vuosikymmeniä. Tällä hetkellä päällikkönä on Aulis Vuolle, joka on ehtinyt olla jo pitkään toimessa. Karhella on myös marttayhdistys, jonka toiminta on varsin vilkasta, mutta jätän sen käsittelyn niille, jotka siitä enemmän tietävät.

Yritys­toimintaa ja ammatin­harjoittajia

Osakeyhtiöt

Karhen seurantalo osakeyhtiö perustettiin 1940 ja purettiin 1973. Osakeyhtiö osti Kalliokorpi nimisen tilan, jonka hirsisen päärakennuksen jatkeeksi rakennettiin tanssilava, jossa pidettiin kesäjuhlia, tansseja, urheilukilpailuja, syntymäpäiväjuhlia. Toiminta oli 50–luvulla hyvinkin reipasta. Tansseja oli kesäaikaan joka viikonloppu. Talviaikana ei ollut toimintaa, koska tanssisalissa ei ollut lämmitystä, mutta ravintolassa pidettiin talviaikaankin paljon kokouksia. Toiminta hiipui, koska vanhat toiminnanvetäjät väsyivät ja uusia ei saatu tilalle. Osakeyhtiö myytiin ja rahat jaettiin osakkaiden kesken. Osakkaita olivat Karhen VPK, Karhen pienviljelijä yhdistys ja Suomi–Neuvostoliitto seuran Karhen osasto. Vuonna 1954 perustettiin Karhen puu Oy. Osakkaana olivat Orvo Korpilahti, Kalervo Iso–Kivijärvi ja Eero Peltoniemi. Ensimmäinen toimitusjohtaja oli Kalervo Iso–Kivijärvi. Firma toimi alkuun reippaasti. Kahdella raamisahalla sahattiin tukkeja ja suurin osa sahatavarasta myytiin ulkomaille. Yhtiöllä oli ajossa kaksi kuorma–autoa ja noin kymmenen miestä töissä. Myöhempinä aikoina toimitusjohtajana oli Orvo Korpilahti toiminnan loppuun saakka 1968. Toiminnan loppuminen oli suuri vahinko karhelaisille suun pettymys, koska puutavaran ostajista oli yksi kilpailija pois.

Myllyt ja sahat

Karhella on ollut sahoja ja myllyjä iät ja ajat, sillä Nopan tilallakin on ollut oma jalkamyllynsä, joka on sijainnut myllykoskessa Heinilammista eli Lahdenlammista Karhejärveen laskevassa purossa. Myllynkivinä olivat luonnon kivet, mutta mylly lahosi, joten jauhatus loppui noin vuonna 1910. Ruonanjoessa, joka menee Karhejärvestä Lavajärveen, on ollut mylly jo 1650–luvulla. Liekö ollut "hyyrynmylly"? Joka tapauksessa tämä mylly on ollut käytössä monta sukupolvea taaksepäin. Mylly oli turbiinivoimalla pyörivä jokimylly, jossa karhelaiset ja myös kauempaa tulevat kävivät myllyssä. Mylläreitä olivat Vihtori Vanhala, Antti Kaivola, Esko Koivumäki ja viimeksi Aarne Helin. Antti Kaivolalla oli vesivoimalla toimiva sirkkelisaha ja myös viljanlajittelija. Tämä sirkkelisaha saattoi olla kylän ensimmäisiä. Raamisahoja Karhella on Orvo Korpilandella, Iso–Kivijärvellä, Antti Nopalla, Aaro Plihtarilla ja Lauri Kivijärvellä. Mylly oli Toivo Karhenmaalla höyläkoneen lisäksi. Myös Antti Nopalla oli höyläkone. Ei ole tarkka tietoa kellä olisi ollut ensimmäinen sirkkelisaha. Veljekset Asseri ja Antti Kiviniemi sahasivat sirkkelisahalla ammattimaisesta monet vuodet sodan jälkeen. Myöhemmin Antti Kiviniemi osti tukkeja, sahasi ne, ja myi lautana. Hän myös teki rahtisahausta. Taave Viitaniemellä oli sirkkelisaha ja hän sahasi aika paljon rahtisahausta. Sulo Kaupalla ja Eero Peltoniemellä samoin oli sirkkelisaha, jolla he sahasivat rahtia. Veikko Tehosalolla ja Osmo Paanasella oli sirkkelisaha ja myöhemmin Tehosalo osti tukkeja toimittaen omalla kuorma–autollaan sahatavaran ostajille. Toivo Karhenmaallakin oli sirkkelisaha, mutta etupäässä hän kuitenkin sahasi raamisahalla. Hänellä oli myös höyläkone jolla hän teki pitkän aikaa puutavarakauppaa melko laajassa mitassa. Tällä hetkellä sirkkelisahoja on Pertti Kiviniemellä, Tuomo Korpilandella ja Aaro Plihtarilla. Ensimmäisiä kotitarvemyllyjä oli Eino Kiviniemellä ja vähän myöhemmin Taave Viitaniemellä. Sodan jälkeen rahtijauhatusta teki Uuno Kaino sekä Sulo Kauppi ja Eero Peltoniemi.

Autoilijoita

Karhelainen autoilija on Toivo Rantala, joka aloitti ensimmäisenä matkustajaliikenteen 10 hengen bussilla linjalla Karhe–Tampere. Hän aloitti muistaakseni 1927–28 ja ajoi vuoroa vain kesäaikana. Karhella alkoi uusi aika matkustuksen suhteen, sillä tätä ennen Tampereelle kuljettiin talviaikana hevosella ja kesäisin laivalla. Näsijärveä pitkin mennen Intin laivarantaan ja sieltä jatkaen laivalla Tampereelle. Myöhemmin laiva ajoi Kyrönlahteen. Kyrönlahteen ajavalla reitillä purjehti Länsi–Teisko niminen laiva. Matka lyheni, koska Karhen keskustasta oli noin 9–kilometriä Kyrönlahteen. Kuljettiin Karhella joskus kesäaikana veneelläkin Kyrönlahteen soutaen Unisillansalmeen, josta jatkettiin Mertostenojalle vetäen venettä Mälittyyn. Tämän pienen maakannaksen ylittämisen jälkeen matka jatkui Koikeroista pitkin. Koikeroisen etelärannalta sitten onkin enää lyhyt matka Näsijärven rantaan. Liikennöitsijä Toivo Rantalan jälkeen Paavo Paananen aloitti bussiliikenteen Tampereelle. Myöhemmin hänellä oli kaksikin linja–autoa. Noin vuonna 1938 veljekset Eino ja Taave Sarkki ostivat Paanasen linja–autot ja aloittivat liikennöitsemisen. Sarkit liittyivät osakkaaksi 1939 perustettuun Länsilinjat Osakeyhtiöön ja Karhella liikennöinti jatkui entiseen tapaan. Ei ole tarkkaa tietoa, kuka olisi ollut ensimmäinen karhelainen taksiautoilija. Lauri Hanhijoki kuitenkin aloitti 40–luvun loppupuolella ajaen aina vuoteen 1980. Veikko Tehosalo ajoi taksia 50–luvulla kuten myös Uuno Kaino, Jouni Einola ja Eino Järvinen. Hanhijoki mukaan lukien Karhella oli yhteensä neljä taksia tuolloin. Tällä hetkellä käsittelemälläni alueella ei ole yhtäkään taksiautoilijaa. Ensimmäiset autot Karhella muistini mukaan oli Eino Ruisniemellä, Urho Paanasella, Taave Viitaniemellä, Eero Lammilla, Veikko Tehosalolla ja Väinö Nopalla. Nämä autot olivat kaikki ennen Talvisotaa. Moottoripyöristä ensimmäiset olivat Eino Honkalalla ja Taave Viitaniemellä, myös ennen Talvisotaa. Karhella Eino ja Taave, Sarkilla, Paavo Paanasella, Osmo Paanasella, Olavi Paanaselalla, Veikko Tehosalolla, Matti Pirkkalaniemellä, Eino Järvisellä, Kauko Luomajärvellä oli kuorma–autoja. Kauko Luomajärvi ajoi paljon puutavaraa ja soraa kahdella autolla. Hän ajoi myös maitoa Viljakkalan meijeriin vuosikymmeniä. Myöhemmin hänelle tuli yhtiökaveriksi Heikki Lindberg. Myös Pauli Plihtari ajoi puutavaraa. Tällä hetkellä kuorma–autoilijoita Karhen alueelta on vain Pekka Jokinen.

Käsityöläisiä

Nils Selenski (syntynyt 16.2.1782) nimitettiin ensimmäiseksi Viljakkalan pitäjän sepäksi. Hän asui Karhella Nikin talon lähellä. Seppiä olivat myös Urho Pirkkalaniemi ja Viljo Kyhkynen. Sepän töitä omiksi tarpeiksi tekivät Vihtori Mäntyniemi, joka kengitti myös hevosia sekä Eino ja Antti Kiviniemi, Taave Viitaniemi ja Orvo Korpilahti. Anselmi Suojanen oli puuseppä, joka teki huonekaluja ja hän käytti jalalla poljettavaa puusorvia. Lisäksi Kalle Aalto, Taavetti Hällström ja Orvo Korpilahti toimivat puuseppinä. Orvo Korpilahti on varsinainen monitoimimies, joka saa aikaiseksi mitä haluaa. Hän on tehnyt viulun ja monta könninkelloa sekä huonekaluja, tässä vain muutamia mainitakseni. Suutareita olivat Toivo Viipuumi, joka asui Kitarin saaressa tehden suutarintöitä, ja Arvo Saarinen. Vaattureita, joita ennen sanottiin räätäleiksi, olivat veljekset Hesekiel ja Taavetti Friman, Puro, jonka ristimänimestä en tiedä, ja Aleksanteri Reiha. Antti Forsman toimi tinurina, eli hän tinasi mm. kahvipannuja. Hän ei asunut varsinaisesti Karhella, mutta kierteli täällä tinaustöissä.

Kauppiaita

Karhen vanha kauppa
Karhen keskustan vanha kaupparakennus

Ensimmäinen kauppias Karhella oli Kalle Selenski. Hänellä oli kauppa Paanasen lähellä. Taavetti Salmela perusti Karhelle sillanpieleen kaupan. Myöhemmin myös esimerkiksi Hygi Einola, Eino ja Taave Sarkki toimivat kauppiaana siinä samassa Salmelan rakentamassa kaupassa. Oskari Salo piti kauppaa Männistön talossa. Hilma Paananen ja Antti Kohtanen, jotka aloittivat 40–luvun alulla, pitivät myös kauppaa Kalervo Iso–Kivijärven toimiessa kauppiaana ja Rauni Lukkarisen kaupanhoitajana. Edelleen samassa paikassa aloitti Raimo ja Salme Heinonen. Heinoset muuttivat Osuuspankin rakennuttamaan taloon 1963. He olivat viimeiset kauppiaat Karhella. Myös Eino Järvinen oli kauppiaana Karhella 50–luvulla. Lisäksi Niemenperässä olivat kauppiaita Perui Heino, Haikkola, jonka ristimänimestä ei ole tietoa, Erkki Peltonen, joka rakensi uuden kauppatalon, Leo Erkkilä, Viljo Vainio ja Olavi Jokinen.

Kulkukauppiaita

Ensimmäiset kulkukauppiaat jotka muistan, olivat veljekset Antti, Heikki ja Mikko Kohtanen. Antti Kohtanen kulki hevosella muiden kävellessä. Viilus Saarijärvi oli myös kulkukauppias. Edellä mainitut kaikki olivat lähtöisin Karjalasta rajan takaa. Aamuranta kulki hevosella. Eronen kulki myös samoin kuin Löppönen, joka kulki pyörällä ja Paavo Virtanen. Virtanen oli entinen Hattulan lukkari. Vähän aikaa kulkukauppiaana olivat myös Eino Kangasniemi ja Aarre Sarkki. Viimeisimpänä kulki autolla Viitaniemi. Ennen sotia oli myös kulkijoita, jotka eivät varsinaisesti tehneet mitään. He vain kulkivat talosta taloon pyytäen yösijaa ja ruokaa. Sillä tapaa he elivät vuodesta toiseen. Maailman Fanni oli yksi heistä. Hän sanoi kävelevänsä Amerikkaan asti. Hän uskoi sen olevan mahdollista, kunnes käveli Kotkaan huomaten, että meri on edessä. Toinen oli Jokatalon Manta. Oli myös Iida Suhonen, joka kulki puurostamassa eli keräämässä leipää selkäreppuunsa. Oli myös Pummelinska, joka toimi sivuelinkeinona povarieukkona. Ennen myös hierojat kulkivat talosta toiseen. Heitä olivat esimerkiksi Matti Keskinen, Jalmari Mattsson, Viinu Pitkälahti ja Viinu Viinukka, joka myös kuppasi.

Karhelaisia sotaväessä

Venäjän suurruhtinas määräsi 1871, että Suomesta kutsutaan miehiä sotaväkeen Etelä–Suomen varuskuntiin ja jopa Pietariin asti. Palvelusaika oli kolme vuotta, mutta osa valittiin arvalla ns. reserviin Vatulaan, joka kesti kolmena vuotena n. 7–8 viikkoa kerralla. Sotasyynissä (kutsunnoissa) oli erittäin järjestelmällinen tarkastus. Jos esimerkiksi hampaassa oli pienikin reikä, ei kelvannut sotaväkeen. Koulutuksessa käytettiin yksinomaan venäjän kieltä. Karhelta Vatulan reservissä palveli Vihtori Noppa–Kanervisto ollen myös torvisoittokunnassa. Lambet Aal, joka vaihtoi nimensä Pentti Järvensivuksi, oli Venäjän sotaväenkäyneitä miehiä. Vielä 1882 syntyneet miehet kävivät Ikaalisten kauppalassa sotasyynissä, mutta eivät joutuneet enää sotaväkeen, sillä Suomen silloinen autonominen valtio maksoi sovitun rahasumman Venäjälle, ettei suomalaisten tarvinnut enää mennä Venäjän sotaväkeen. Suomen itsenäisyyden jälkeen järjestettiin armeija ja kutsuttiin miehet sotaväkeen, kolme ikäluokkaa yhtä aikaa. 1894–96 syntyneet olivat palveluksessa vuoden ja kahdeksan kuukautta. Tietojeni mukaan Karhelta oli sotaväessä edellä mainitussa palveluserässä Tuomas Karhenmaa ja Väinö Suomela. Nämä miehet myös kutsuttiin Talvisotaan, mutta etulinjaan heitä ei viety. Tästä alkoi Suomen miesten sotaväkikomennus. Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomesta värvättiin n.1900 vapaaehtoista miestä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Itsenäisyyden jälkeen nämä miehet, joita sanottiin jääkäreiksi, toimivat kouluttajina Suomen armeijassa. Karhelta oli yksi Saksan jääkäri vääpeli Lauri Kangasniemi, joka oli mukana Vapaussodassa ja toimi sen jälkeen Viljakkalan Suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Mitä Vapaussotaan tulee Karhen osalta, täällä ei ollut taisteluja eikä ihmisten täytynyt jättää kotejaan taisteluiden tieltä, kuten Kirkonkylässä ja Harhalassa. Vapaussodassa Karhelta valkoisten puolelta oli muutama mies, joista Oinon veljeksistä Taave ja Eino kaatuivat. Punaisten puolelta Karhelta oli kahdeksan miestä.

Talvi– ja Jatkosota

Karhe menetti sodissa suhteellisen paljon miehiä. Viljakkalan taloista eniten kaatui Ylä–Jaskaran talosta kolme poikaa: Paavo, Antti ja Elo ja nuorin poika Eero sairastui sodassa vakavasti ja kuoli kohta sodan päätyttyä. Teiskonlahdesta kaatui kaksi poikaa: Väinö ja Matti ja Soukosta kaksi, Matti ja Eino, joka sairastui sodassa vakavasti ja kuoli pian. Jatkaen kaatuneitten luetteloa: Lauri Alholehto, Martti Sävi, Mikko Järvensivu, Reino Erkkilä, Paavo Asp, Eino Korpilahti, Urho Paananen, Väinö Noppa, Aarne Himola, Olavi Nurmi, Yrjö Syrjä, Niilo–Matti Nieminen, Kalle Kyhkynen ja Simo Sauni kaatuivat. Kadoksiin jäivät Uuno Isotalo ja Elo Yli–Jaskara. Heidät siunattiin kentälle jääneinä. Vangeiksi jäivät Eino Lahdenmaa, joka oli 11 kuukautta vankina ja kuoli vankileirille, Paavo Lehtola, joka oli puoli vuotta vankina ennen kuin pääsi pois ja Vilho Kangasniemi, joka kärsi sodasta enemmän kuin kukaan muu karhelaisista sodassa eloon jääneistä. Hän jäi vangiksi haavoittuneena, häneltä ammuttiin jalat poikki ja hänen ranteeseensa sidottiin hihna, josta hänet hinattiin Neuvostoliiton puolelle. Hän oli kolme vuotta vakavasti haavoittuneena vankina sairaalassa haavakuumeiden, särkyjen ja syöpäläisten runtelemana. Hän joutui mm. makaamaan kipsissä monen kuukauden ajan. Päästessä kotiin, hän painoi vain 40–kiloa. Hän todellakin koki mitä on olla haavoittuneena vankina sodassa. Henkisesti hän kesti tämän kaiken hyvin eikä hän ollut katkera, vaikka joutuikin viettämään viimeiset elinvuotensa vuoteessa halvaantuneena. Kyllä karhelaisia paljon haavoittuikin, toisia enemmän ja toisia vähemmän. On monia invalidejakin. Muutamat ovat myös valinneet sotilasuran ammatikseen kuten mm. Martti ja Matti Oino, joka oli rajavartiossa samoin kuin Vilho Karhuniemi, joka on nykyään merivartijana.

Palaan vielä Talvisodan aikaan. Silloin oli määräys, että ikkunat tulee peittää, jotta valot eivät näy. Mustasta pahvisia tehtiin pimennysverhot, joita sanottiin Molotovin kartiineiksi. Talvisodan aikana Karhen sillalla piti olla parivartio yötä päivää, lähinnä sen takia, että jos vihollinen pudottaa lentokoneesta desantteja, he voivat räjäyttää sillan hajalle. Siltähän on merkittävä henkireikä karhelaisille ja yleensä koko pitäjälle. Tämä oli melkoinen haaste karhelaisille, koska meitä suojeluskunta poikia oli vain viisi kuusi kappaletta ja jouduttiin sen tähden panemaan vartioon etenkin päiväaikaan vanhoja miehiä. Määräys oli, että aseet pitää olla kaikilla, mutta jossain tapauksissa siinä jouduttiin lipsumaan. Määräys oli myös, että kaikilta oudoilta henkilöillä piti kysyä henkilöllisyyspapereita ja matkan päätä. Karhelaisia suojeluskuntapoikia olivat minun lisäkseni Eino Sauni, Sulo Kauppi, Veikko Karhenmaa ja Pentti Ihantola.

Kansakoulua ei pidetty talvella 1940 ja koulu oli meillä vartiomiehillä vartiotupana lottien laittaessa korviketta ja joskus ruokaakin. Vartioaikana ei tapahtunut erikoisempia. Ainoastaan kerran havaittiin tunnistamaton lentokone Karhejärven jäällä. Kun muutama henkilö meni katsomaan konetta, se lähti jälleen ilmaan. Liekö ollut vihollisen pieni eksynyt tiedustelukone? Myös kaksi pommia putosi suutarina Karhelle Lehtolan talon lähistölle. Armeijan toimesta nämä pommit kaivettiin ylös vuosi kymmeniä myöhemmin. Vanhojen miesten ollessa päivällä vartiossa, me suojeluskuntapojat keräsimme armeijalle hevosen loimia, rekiä, heiniä, piikkilankoja ja miehille villapaitoja, huiveja, lapasia ja perunoita. Neljälle karhelaiselle, jotka eivät olleet aikanaan sotaväessä, jouduin viemään Kaupin Sulon kanssa määräyksen rintamalinjojen taakse puolustuslinjojen rakentamisesta. Heiltä ei löytynyt lähiaikoina otettua valokuvaa ja jouduimme kirjoittamaan määräyspapereihin silmien sekä hiusten värin ja miesten henkilökohtaiset mitat. Sen jälkeen otettiin kuittaus, että määräys on annettu. Se olikin sitten meille vähän suurempi tehtävä, mutta kuitenkin se onnistui. Talvisota päättyi 13.3.1940. Samana iltana Karhelle tuotiin kolme bussilastillista siirtolaisia. Ensimmäiset siirtolaiset tulivat Kannakselta Kirvu nimisestä pitäjästä. Meille suojeluskuntapojille tuli tehtäväksi viedä taloihin ilmoitus tulla hakemaan koululta siirtolaisia koteihinsa. Kun siirtolaisten miehet tulivat keväällä perheensä pariin, kylän väkiluku tuplaantui. Kirvulaiset muuttivat syksyyn mennessä Kullaalle ja syksyllä 1940 tuli Pyhäjärveläisiä evakkoon. Myöhemmin pyhäjärveläiset muuttivat Hämeenkyröön. Vuonna 1940 tuli Kaukolasta siirtolaisia. Heistä osa jäi pysyvästi paikkakunnalle. Karhelle muodostettiin kolme ns. kylmää tilaa siirtolaisille. He rakensivat tarvittavat rakennukset ja raivasivat peltoa. Yhden tilan sai Oravan perikunta, toisen topias Paukkunen perheineen ja kolmannen luutnantti Eino Sydänlammi perheineen. Sydänlammi oli ollut ennen sotaa rajavartiostossa ja hankkinut sieltä tilan. Sen vuoksi hän sai kylmän tilan Karhelta. Edellä mainittujen tilojen pinta–ala oli noin 40–44–hehtaaria. Toiset siirtolaisista saivat myös lisämaata Karhelta.

Elokuulle 1940 tuli määräys suojeluskunnan paikallispäälliköltä, että kunnan hevosottomiehen Oiva Soukon ja minun pitää mennä päällikön puheille iltamyöhäisellä. Hän mainitsi, että valtakunnan asiat ovat niin kriittisellä kannalla, että mahdollisesti lähiaikoina tulee liikekannallepano ja samalla määräys hevosten armeijalle ottamisesta. Hän myös sanoi, että kertoo tämän etukäteen, että olisimme tietoisia mahdollisista tulevista tapahtumista. Joka tapauksessa tämä kriittinen tilanne Neuvostoliiton ja Suomen välillä laukesi ja liikekannallepano siirtyi kesäkuun alkuun 1941. Jatkosodan aikana ei enää annettu määräystä Molotovin kartiinien käytöstä. Kesäkuussa 1941 me suojeluskuntalaiset, jotka emme vielä ikämme puolesta joutuneet sotaan, veimme sotaan lähtömääräyksiä miehille ja samanaikaisesti myös määräyksiä hevosten sotaan viemisestä. Itse vein meiltä hevosen Tampereelle. Kesällä 1941 me suojeluskuntalaiset olimme komennettuna kirkolle Ansomäkeen kolmiomittaustorniin palovartioon. Oli kuiva kesä ja pelättiin, että vihollinen pudottaa palopommeja ja sen vuoksi oli määräys olla yötä päivää vartiossa kaksi miestä kerrallaan kiväärit aseina. Välillä meidät komennettiin Kuntun desantin metsästykseen ja välillä Hämeenkyrön Vesajärveen käpykaartilaisten kiinniottoon. Käpykaartilaiset olivat miehiä, jotka menivät metsään piileskelemään väistääkseen sotaan menon. Suojeluskuntatehtävät veivät kaiken ajan kesällä 1941 ja meikäläinenkään ei ehtinyt lainkaan maataloustöihin. Kotirintamalla oli vaikeita aikoja koko sodan ajan. Varsinkin kesällä oli kovaa ja pula oli myös hevosista, koska lähes joka talosta oli viety hevosia sotaan. Naiset, vanhukset ja lapset tekivät maataloustöitä. Niitä oli joka tapauksessa tehtävä, jotta saataisiin itselle ja armeijalle elintarvikkeita. Joka tapauksessa musta pörssi rehotti. Vuonna 1941 oli voin hinta sikäläisen rahanarvon mukaan 120 mk/kg, vehnäjauhot 15mk/kg ja sianliha 80mk/kg. Kahvin hinta oli jopa 1000 mk/kg, jos sitä vain jostain sai. Perunat maksoivat 150 mk/kg. Näillä edellä mainituilla elintarvikkeilla jouduttiin vaihtamaan polttoainetta, että saatiin vitjat puitua, sillä kansanhuollosta saatiin erittäin vähän polttoainetta siihen tarkoitukseen. Elintarvikkeet olivat silloin kortilla, aivan kuten vaatteetkin.

Musiikki

Mitä tulee karhelaiseen musiikkikulttuuriin, soittajia oli useita. 1900–luvun alkupuolella oli Eino Kiviniemi haitarinsoittajana ja Risto Noppa soitti viulua. 1930–luvulla Karhelle perustettiin orkesteri. Orkesterin nimi oli "Kravatit". Johtaja Hygi Einola soitti 5–rivistä haitaria, Väinö Noppa soitti viulua, Eero Noppa soitti sekä viulua että mandoliinia ja toimi laulusolistina, rummuissa oli Eevi Nieminen. Myös Hugo Värälä soitti viulua erittäin taitavasti. Hän sanoitti ja sävelsi, teki biisejä kuten mm. "Laulu Karhelle". Hän soitti myöhemmin vuosikymmeniä Pirkkalan orkesterissa. Värälä oli noin kymmenen. vuotta sitten soittamassa Karhe–Seuran järjestämässä tilaisuudessa. Tehdessään parikirjasta lauluja, hän sai oltermannin arvon. Orkesteri soitti paljon naapuripitäjissä aina Talvisotaan asti. Toinen orkesteri Karhella oli sodan jälkeen n. 50–luvulla ja orkesterin nimi oli "Humistus". Haitaria soittivat veljekset Viitaset Toivo, Martti ja Eino ja viulua vinguttivat Pentti ja Olli Peltoniemi. He soittivat myös naapuripitäjissä.

Saarnamiehiä

Ennen sotia ja vielä 40–luvulla sodan jälkeenkin kävi koululla saarnamiehiä puhumassa. Erittäin harvoin seurakunnan kirkkoherra oli tällöin mukana. He pitivät seuroja niin kodeissa kuin koulullakin. Heitä oli Häkkinen, Salenius, Soininen ja Korhonen. He keräsivät aina kolehdin. Korhosella oli myös tapana kysyä yleisöltä tai yksittäisiltä ihmisiltä, mitä he pitivät hänen puheestaan. Pieni epäily joskus jäi, miten ja minne kolehti meni.

Puutavaran ajoa

1800–luvulla ajettiin lankkuja Poriin ja jopa Turkuunkin saakka. Se oli paljolti miesvoimilla sahattua puutavaraa. Sattuipa kerran Turussa perimätiedon mukaan, että erään karhelaisen henkilön todistuksen mukaan teiskolainen hevosmies löi vetoa kannullisesta viinaa, että hän laittaa hevosensa Tuomiokirkon seinälle kiinni, se kun oli ankarasti kiellettyä. Poliisi tuli ja uhkasi teiskolaista sakoilla. Teiskon isäntä vastasi tähän, ettei hän pidä tässä kauan hevostaan, vaan vie tämän koko kirkon Teiskon Lummelle. "Sanotaan, että siellä on kaksi pahaa vastamaata, mutta kyllä mun hevoseni ne sinne vetää, kun laitan leppäset nuljut vantiksien alle", hän jatkoi. Poliisi totesi miehen olevan hullu, ja käski tämän viedä hevosensa pois. Hevosmies voitti vedon ja sai kannun viinaa, eikä sakkoja lainkaan. Myöhemmin täältä osti puutavaraa monet puutavarayhtiöt kuten esimerkiksi Ahlström, Rauma–Raahe, Rauma–Repola, Rosenlew, Kähmän saha, Enquist–yhtiö ja Kyrö–yhtiö. Puut kuorittiin metsässä ja ajettiin hevosella Kyrönlahteen jopa aina 10–12 –kilometrin päästä. Oli hevosilla ja miehillä pitkä työpäivä, kun kaksi kertaa päivässä käytiin Kyrönlahdessa! Myös Kyttälän saha osti joskus jonkin verran puuta. Ne ajettiin Kyrösjärven Viljakkalanselän rantaan. Jokaisella yhtiöllä oli oma vesimerkkinsä, joka hakattiin joka takkiin. Kun yhteiskuljetuksella tukkeja uitettiin kesällä, vesimerkillä voitiin erottaa eri yhtiöiden puut toisista. Haloista oli kova pula Tampereella. Niitä ajettiin Kyrönlahteen vuosikymmeniä, josta niitä hinattiin proomulla Tampereelle. Vuodet 1946 ja 1947 olivat viimeiset vuodet, kun hevosilla ajettiin puutavaraa Kyrönlahteen. Hevosajot muuttuivat metsästä tien varteen telaukseen, autojen ajaessa ne siitä eteenpäin. Palaan vielä aikaan ennen sotia. Pispalan rantaan ajettiin haapatukkeja tulitikkutehtaalle. Haapapuusta oli silloin pulaa, sillä siitä tehtiin kaikki tulitikut. Jos takit olivat oksattomia ja eivät olleet lahoja, niistä maksettiin hyvä hinta. Ensimmäiset halot, mitä Karhelta ajettiin autolla, olivat jo 30–luvun alkupuolella. Eino Majamaa ajoi niitä omaan halkoliikkeeseensä. Jossain määrin ajoi myös Osmo Paananen. Paperipuuta ja halkoja ajettiin paljon 60–80 –luvuilla Enquistin tehtaalle Lielahteen ja myös Kyrön tehtaalle. Halkoja ajettiin myös Tampereen saunoille. Näitä pääasiassa kuljetti Kauko Luomajärvi, Rauno Kaino ja jonkun verran myös Matti Pirkkalaniemi.

Tieolot karhella

Vuonna 1892 kuntakokous päätti, että Karhelle rakennetaan maantie Koiviston kylään. Vuonna 1912 kuntakokous hyväksyi Soukonsalmen sillan rakentamisen. Siinä oli puusta tehty lauttasilta veden päällä. Oli erittäin hankala kulkea siitä. Päätettiin rakentaa silta kivestä. Silta rakennettiin 1913. Urakoitsija oli Ikaalisista Silen ja urakkasumma oli 2600 markka. Sillasta tehtiin erittäin luja. Sen aalloppi kesti jopa 70–tonnisten rekka–autojen kuormat. Sen kapeus oli vain ongelma. Aallopista oli kuitenkin tehty niin luja, että se kesti, vaikkei autosta tiedetty mitään silloin vielä mitään, sillä se tehtiin vain hevosliikennettä ja jalankulkua varten.

Hirvilahti–Kyrönlahti –tien rakentaminen oli paikallisten talojen velvollisuus. Jokaiselle talolle oli mitattu tieosuus, joka piti rakentaa. Edellä mainittu pitäjäosuus on pitäjän henkireikä, koska siitä kuljetaan Ylöjärvelle, Heinälammille, Kuruun ja samalla Karhejärven itäpuolella asuvat kulkevat sitä myöten kirkolle. Niinpä se on sen vuoksi ollut jo pitkään valtion maantienä. Tämän tien perusparannusta on kunnan ja kyläläisten toimesta yritetty saada työn alle yli 40–vuotta, mutta turhaan. Vasta vuonna 1992, kun pääsimme Hämeen lääniin, tämä tie laitettiin 5–vuotisohjelmaan ja Länsi–Suomen läänin aikana 1998–99 tie rakennettiin ja samalla myös kestopäällystettiin. Myös tämä Soukonsalmen silta rakennettiin samalla uudelleen. Tällä tien rakentamisella oli mahtavan suuri merkitys kun se lopulta rakennettiin. Karhe–Seura oli tässä tiehankkeessa aktiivisesti mukana monine kirjelmineen Tiepiirille.

Karhelta rakennettiin tie 1968–69 Mutalaan, Kurun tielle valtion paikallistieksi kokonaan uuteen paikkaan. Se myös kestopäällystettiin ja luovutettiin valtiolle 16.12.1969. Tämä tie lyhensi merkittävästi matkaa Karhelta Tampereen suuntaan niin karhelaisille kuin itä–ikaalislaisillekin. Odotamme vain tämän tienpinnan uusimista. Nopanperän tien osakkaat tekivät sopimuksen 1948 Länsilinjojen kanssa, että bussi ajaa Karhen koululta neljä kilometriä Lahden taloon, jossa Taave Viitaniemi lupasi autonkuljettajalle ilmaisen asunnon ja autolle tallin. Näin tehtiin ja Nopanperän talot saivat suuren haasteen. Meillä oli vastuu siitä, ettei linja–auto ollut myöhässä tien huonon kunnon takia. Ensin aurattiin talvisin parihevosilla tietä, myöhemmin sitä tehtiin traktorilla. Alettiin tehdä 50–luvulla kivestä rumpuja eli siltoja yhteensä kuusi kappaletta. Työt tehtiin talkoilla ja hyvin sovittiin. Linja–autolla matkustaminen kävi helposti, kun ei täytynyt mennä enää Karhen keskustaan autolla. Kunnanvaltuusto päätti 1959, että Nopanperän ja Lopenkulman tie otetaan kunnan hoitoon ja kunnossapitoon. Kunta teki myös pieniä oikaisuja. Tämä päätös oli erittäin merkittävä nopanperäläisille. Silloinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, Esko Teiskonlahti, mainitsi, että kyseessä oleva tie otetaan kunnan hoitoon sen vuoksi, koska Nopanperällä oli niin hyvä yhteishenki. Tien kunnossapito oli hoidettu lähes riitelemättä. "Olkoon tämä kiitos siitä suuresta yksimielisyydestä", hän sanoi.

1970–luvun alussa Viljakkalan ja Ikaalisten kunnanvaltuustot päättivät, että Hirvilahti–Kyrönlahti –maantieltä Karhelta rakennetaan valtion paikallistie Vaho–Sisätön kautta Luhalahti–Juhtimäki maantielle. Valtion osuus avustuksena oli 55 %. Kunnat vastasivat loput 45 % kustannuksista tien pituuden ollessa noin 16–kilometriä edellyttäen, että maanomistajat antavat tien maan ilmaiseksi. VR oli alkanut rakentaman rataa Tampere–Seinäjoki linjalle. Radan rakentaminen katkaisi tien niin Viljakkalan kuin Ikaalistenkin puolella. VR rakensi niille kohdalle uudet tiet. Muilta osin tie seuraili jo ennen tehtyä tietä. Tätä tietä Karhe–Väinänperä–Vaho–Sisättö rakennettiin siis useamman vuoden ajan urakalla muutama kilometri kerralla. Toimikunnalle oli suuri työ valvoa tien rakentamista niiden urakkasopimuksen edellyttämien velvoitteiden mukaan. Toimikuntaan kuului puheenjohtaja Seppo Kivi, Matti Kivimäki ja Paavo Mäntyniemi. Tämä tie otettiin valtion paikallistieksi vasta 1.11.1981. Tie kuitenkin jäi sorapintaiseksi. Tähän päätökseen loppui vuosikymmeniä kestänyt vastuu teiden kunnossapidosta. Tämän kunniaksi Hellä ja Seppo Kivi laittoivat komean päivällisen valtion tieherroille ja tietoimikunnalle.

Kovia tien rakentajia on ollut Eero Luomajärvi. Hän rakensi itsellensä kahden kilometrin tiepätkän täyteen metsään, jotta sai taloonsa autolla kuljettavan tien. Vuonna 1940 Taave Viitaniemi rakensi kilometrin pituisen metsäautotien. Kuinka ollakaan, tämä tieosuus on valtion paikallistietä. Vilho Lindberg rakensi myös taloonsa tien aivan uuteen paikkaan tien pituuden ollessa muutama sata metriä. Ollessani Nopanperän tien puheenjohtajana vuodesta 1951 vuoteen 1973, tulin toteamaan, että yhteisöllä, joka ei ollut jaettu edes yksiköille, vaadittiin hyvää yhteistyötä. Samalla se oli osakkaiden luonteen erinomainen rekisteri.

Jatketaan vielä tieasioista. Vuonna 1898 elokuun 20. päivänä Viljakkalan kuntakokous päätti antaa vastalauseen sille selitykselle, jonka hämeenkyröläiset olivat antaneet kuvernöörille, ja jossa he olivat väittäneet rakennettavaksi aiottua Karhen kautta Luhalahdesta Kyrönlahteen kulkevaa tietä tarpeettomaksi. Viljakkalalaiset puolsivat vastalauseessaan monin seikoin tien tarpeellisuutta. Ei yksin Viljakkalan vaan myös Kurun ja Parkanon kuntien kehityksen edestä ja heitä ärsytti erityisesti se tapa, millä hämeenkyröläiset olivat Viljakkalaa arvostelleet. Vastalause olikin sangen kiivassävyinen. Ne seikat, jotka Hämeenkyrön kunta on perin omituisella sepustuksellaan herra kuvernöörille selittänyt kyseessä olevasta Viljakkalan kunnan yrityksestä, ovat kaikki turhaa lorua. Ensinnäkin se, että seutu johon kyseenalainen tie tulisi, oli muka niin nälkäistä ja kirottua seutua, ettei mikään edistys ole voinut eikä vastedeskään voi siellä elpyä tai edistyä, vaan täytyisi – kuten Hämeenkyrön kunta kuvittelee – laajoine seutuineen ainaisesta erämaaksi, mutta kun ottaa huomioon, ettei Turun ja Porin läänissä, eikä koko Suomessakaan lukuun ottamatta Lapin tuntureitten ole niin kuollutta seutua, kuin nyt kysymyksessä oleva paikkakunta. Näkee selvästi, että hämeenkyröläiset pelkäävät kysymyksessä olevan tien rakentamisen välttämättömänä tapahtuvana asiana, ja sen tähden pelkäävät aineellisia kuluja sokeasti vastustaen yhteishyvää. Tämä on lainattu kirjasta Pitäjä Pirkanmaalle. Tässä on pieni episodi naapuripitäjän suhtautumisesta Viljakkalaan ja Karhen kylään, koska meidän pitäjämme ei silloin ollut täysin itsenäinen pitäjä.

Perus­elinkeinot

Maatalous on ollut Karhella vallitseva elinkeino. Lehmä oli tärkein hyötyeläin, johon suurin tuotanto keskitettiin. Vielä 20–luvulla joka talossa maito valmistettiin kotona voiksi. Taloissa oli sekä separaattori että kirnu. Yleisimmät separaattoreiden merkit olivat Lakta ja Malka. Talvella otettiin jäitä varastoon kesäksi ja niillä jäähdytettiin maidot kun ei kerran ollut sähköä. Voi markkinoitiin Tampereelle. Tampereella oli perheitä, joille voi vakituisesti vietiin. Olipa muutamia perheitä, jotka olivat tulleet kauppasuhteeseen jo Vapaussodan aikana, kun kaupunkilaiset kävivät mm. Karhella asti elintarvikkeita ostamassa. Voita myös myytiin Tampereen toreilla. Viljelijät myivät itse tuotteitaan. Oli myös ammattikauppiaita, jotka myivät maalaisten elintarviketuotteita. Kotona teurastettiin naudat, siat ja lampaat. Yli oman tarpeen menevät lihat markkinoitiin Tampereelle. Oli myös ammattimaisia teuraskauppiaita esimerkiksi Frans Ilomäki ja Yrjö Kiviniemi. He ostivat taloista teuraita ja veivät ne kaupunkiin. Myös talvella vietiin hevosella tuotteita suoraan kaupunkiin. Kesällä tuotteet vietiin laivarantaan Intti–laivaan ja myöhemmin Kyrönlahteen. 30–luvun loppupuolella alettiin lähettää Karhelta maitoa meijeriin. Kesällä 1937 mm. alettiin ajaa maitoa Sarkin autolla Nopanperältä. Vämänperällä ja Nisunperällä ajettaessa oli muutama iso tukkipuu niin lähellä tienreunaa, että auto ei päässyt kulkemaan "vekslaamatta". Muuten olisivat autonlavat särkyneet. Nopanperän miehet lähettivät maanomistajalle useita toivomuksia, että isäntä kaataisi ne muutamat puut, mutta mitään ei tapahtunut. Silloin Nopanperän miehet menivät ja kaatoivat ne lähes tien päällä olevat puut nurin. Muussa tapauksessa auto olisi lakannut ajamasta. Tämän johdosta puunkaatajat haastettiin oikeuteen, mutta oikeus ei tuominnut heitä todeten, että tiellä ei saa puita kasvattaa. Tämän historiallisen tapauksen johdosta miehet päättivät käräjäreissulta tullessaan mennä yhteiseen valokuvaan. Mukana oli ollut kymmenen miestä. Kaikki nämä ovat jo aikaa sitten edesmenneitä.

Joka suhteessa maatalous on mennyt hirvittävää vauhtia eteenpäin. Vielä 60–luvulla maitoa tuottivat jopa kahdenkin lehmän omistajat Viljakkalan meijeriin. Viljakkalan meijeriin maitoa lähetti silloin 300 tilallista. Tällä hetkellä Karhella on neljä tilaa, jotka tuottavat maitoa: Alasorvari, Vuolle, Teiskonlahti ja Mäntyniemi. Avuksi ovat tulleet koneet, kuten lypsy– eli kannukone, joka tuli 50–luvun alussa. Noin 10–vuotta myöhemmin yleistyi putkikoneet ja samalla tulivat tilasäiliöt, jotka helpottavat merkittävästi työtä. Ei tarvittu enää maitolaitureita ja tonkkia. Samanaikaisesti tuli myös lannanpoistokoneet käyttöön. 1980–luvun loppupuolella yleistyivät putkikoneen ja säiliön pesuautomaatit. Merkillistä vaan, että mitä enemmän työ automatisoidaan, sitä vähemmän niitä käytännössä käytetään, koska maidonlähettäjät ovat niin paljon vähentyneet. Euroopan Unionin myötä on tapahtunut maatalouden alasajoa. Lypsykarja tiloilla ei enää pärjätä ilman tietokoneita, sillä EU:n direktiivien johdosta kirjanpito on erittäin tarkkaa, jottei tila menetä EU –tukia.

Vielä 1900–luvun alussa käytettiin risu– ja jousiäkeitä ja niin sanottuja puuperävälttejä eli auroja, joilla pellot muokattiin. Maanmuokkaukseen tulivat 1920–luvulla rautaiset aurat ja isoimmilla auroilla kynnettiin parihevosilla. Samanaikaisesti markkinoille tulivat myös pyörivät rullaäkeet. Oli paljon eri merkkejä kuten Mullistaja (myös pyllistäjäksi kutsuttu), Hankmo ja Sampo. Myöhemmin tuli vielä Muko ja Sukkela. Maatalous oli pitkään pienimuotoista ja konekanta lähes olematonta. Hevoset olivat voimakoneina. Niiden perässä oli reki, rattaat, aurat, äes tai unka, jolla käsikylvön jälkeen maa tiivistettiin. Kylvinkoneet tulivat vasta 20–luvun loppupuolella käyttöön. Noin 20–luvulla hylättiin puinnissa käytetyt tappurit ja niin sanotut riihikierrokset, joita hevosella vedettiin. Silloin tulivat käyttöön myös puimakoneet, joilla jyvät irrotettiin oljista. Puimakone merkkejä oli monia mm. Sirkka, Sampo ja Esa. Meidän tilalla alettiin puimaan puimakoneella vuosina 1926–1927. Puimakone oli yhteinen naapurin kanssa. Iivari Plihtari Harhalasta kävi pyörittämästä puimakonetta Fordsson–traktorilla. "Liekö ollut pitäjän ensimmäinen traktori?" Puimakoneen voimakoneena käytettiin ns. maatalousmoottoreita ja merkkejä olivat Vikström, Olympia, Sirkka, Sariini ja Porilainen kuulasytytys moottori. Viimeiseksi mainittu oli ehkä varmakäyntisempi, mutta se piti käynnistää varovasti, koska siinä tarvittiin puhalluslamppua ja täytyi varoa tulipaloa. Moottoreilla oli yleensä käynnistysongelmia ja muutamista isännistä kehittyi eteviä moottorinkorjaajia. Heitä olivat Matti Rantanen, Eino Kiviniemi ja Taave Viitaniemi. Viimeksi mainittu kävi korjaamassa moottoreita aina naapuripitäjissä asti. Traktorit alkoivat yleistyä. Taave Viitaniemi osti sellaisen ensimmäisenä Karhelle tietojeni mukaan 1948 ja Uuno Kaino hankki myös traktorin samoihin aikoihin. Nämä olivat rautapyörillä ja niissä oli piikit ja eikä niissä ollut nostolaitteita, sillä traktorin työkoneet olivat kaikki hinattavia. Lopulta 40–luvun puolivälissä tulivat markkinoille traktorit, jotka olivat kumipyöräisiä ja niissä oli hydrauliset nostolaitteet, joten työlaitteet kuten aurat ja äkeet saatiin ylös ajettaessa maanteillä. Tämä oli ratkaiseva edistysaskel. Näillä isälaitteilla traktorit löivät itsensä lävitse. Traktorit yleistyivät ja koko maatalous mullistus merkittävästi. Hevoset saivat jäädä sivuun ja peltotyöt tulivat tehtyä nopeasti sekä tehokkaasti. Sadot lisääntyivät merkittävästi ja ihmistyön tarve väheni. Ensimmäiset nykyaikaiset, tosin hytittömät traktorit tulivat Karhelle 1950. Vei noin 10–vuotta ennen kuin turvahytit tulivat. Traktorin kaaduttua, eräs karhelainen kuolikin tällaisen hytittömän traktorin alle. Ensimmäiset traktorit olivat petroli– ja bensiinikäyttöisiä. Nykyään ne kaikki kulkevat dieselillä. Ensimmäiset puimurit tulivat viljelijöiden avuksi 1959 Aaro ja Pauli Plihtarille. Kolme taloa osti yhteisen Sampo–merkkisen puimurin. Mukana sen hankinnassa olivat Teiskonlahti, Iso–Kivijärvi ja Heikkilä. Kyseisellä puimurilla ajettiin myös paljon rahtipuintia. Myös Karhenmaan veljekset, Veikko ja Toivo sekä Toivo Viitanen hankkivat puimurin, jolla ajoivat paljon rahtia. Viljankuivaus tapahtui tappurien aikakautena. Vilja kuivattiin oljissa, ja sen jälkeen vasta puitiin. Kuivausriihet tulivat käyttöön 20–luvulla ja niissä oli ns. yhden hehdon patterit ja kymmenen hehtoa saatiin kerralla kuivaksi. Saattoi olla myös vähemmän pattereita esimerkiksi 5 tai 6, jolloin kuivui pienempi määrä kerralla. Yleisimmät kuivauspatterit olivat Ikaalisissa tehtyjä Tiirikan pattereita. Myöhemmin tuli käyttöön myös säkkikuivureita. Sen jälkeen tulivat lavakuivurit, joita on vieläkin. Aina 15–40 hehtolitran kokoisia. Bromi–ionihappo on yksi rehuviljan säilöntätapa. Toinen tapa on viljan murskaaminen sitä varten tehdyllä murskaimella ja AIV–liuoksen mukaan laittaminen. Seos säilötään ilmatiiviisti. Viime aikoina yleisimpiä ovat olleet siilokuivurit, tilavuudeltaan 70:stä yli 200 hehtoon. Karhella yleisin on 100 hehdon kuivurisiilo. Lämmityksenä käytetään öljyä sähkömoottorin puhaltaessa ja ne ovat täysin automaattisia.

AIV–rehun valmistaminen aloitettiin Karhella jo ennen sotia. Silloin tehtiin maakuoppa, mihinkä rehua kerättiin. Heti sodan jälkeen aloitettiin rehutornien teko samaten kuin rehusiilojen. Niiden koot ovat suurentuneet, joka on samalla vaikuttanut merkittävästi maitomäärien lisääntymiseen. Karja saa talvellakin kesärehua niin kuin kesällä laitumella ollessaan. Tästä seurausta oli mm. 60–luvulla valtavat voivuoret. Suomalaisilla viljelijöillä on erittäin korkea ammattitaito, vaikka me asummekin maailman pohjoisimmassa maatalousmaassa. Siitä on ollut seurauksena maataloustarvikkeiden ylituotanto. Kesannoimismahdollisuus tuli 70–luvulla ja muitakin tuotantorajoituksia. Jos vähänkin ilmat suosivat, suomalaisella viljelijältä on mahdollisuus tuottaa elintarvikkeita lähes puolta suuremmalle väkimäärälle kuin meitä täällä on edellyttäen, että siitä maksetaan kohtuullinen korvaus viljelijälle. Vuonna 1995 Suomen liittyessä Euroopan unioniin, viljelijöiden talous muuttui merkittävästi. Direktiivejä on tarkoin noudatettava ja ellei niitä noudateta, ei myöskään makseta tukiaisia. Viljelijöiden tulot ovat vähenneet EU:n johdosta. Tänä päivänä tuodaan ulkomailta mm. lihaa ja viljaa vaikkakin suomalainen kuluttaja arvostaa Suomessa tuotettua ruokaa maailman puhtaimpana. Tilanne on ristiriitainen, kun viljelijöille ei makseta tarpeeksi ja muutamat elintarvikkeet ovat osittain jopa tuonnin varassa mm. rukiin ja vehnän osalta. Tietokone on tullut jäädäkseen viljelijöille. Varsinkin maidontuotantotiloilla tietokone on välttämätön. Meillä perustettiin Karhelle karjantarkkailuyhdistys 7.9.1949. Tämä oli tärkeä edistysaskel maidontuottajille. Tuli mahdollisuus tietää jokaisen lehmän yksilöllinen tuotanto eli siis mikä oli vuotuinen maito– ja rasvamäärä. Saatiin melko edullisesti maatilan karja–asioista tärkeitä ammattiin liittyviä tietoja, tarkkailukarjakon käydessä joka kuukausi karjatiloilta mukana lypsyissä. Näin päästiin jalostamaan karjaa paremmin tuottavaksi. Tulevaisuutta pitäisi ennustaa maatalouden suhteen, mutta se on erittäin vaikeata. Toivottavasti maatalous tulee jatkumaan meillä, sillä viljelijöillä on mahdollisuus saada aina ajankohtaista tietoa tuotannon parantamisesta.

Sähköt

Vuonna 1947 alkoivat Sakari Koivuniemi Kyrönlandesta ja Taave Viitaniemi Karhelta suunnittelemaan sähkönsaantia näille seuduille. Pidettiin kokouksia eri puolilla kyliä ja asia sai lähes sataprosenttisen kannatuksen. Nämä sähköttömät alueet käsittivät jopa kuuden pitäjän osa–alueita. Oli Ylöjärven, Hämeenkyrön, Ikaalisen, Kurun, Teiskon ja Viljakkalan pitäjien alueita. Oli kyliä, joissa ei ollut sähköjä. Asia eteni melko reippaasti ja 1948–49 alettiin pystyttään sähköpaaluja ja rakentamaan tiilestä muuntajakoppeja. Nokia–yhtiön kanssa tehtiin sopimus. Nokia oli sähköntoimittajana asiallinen ja reilu. Kustannukset laskettiin muuntajapiireittäin. Nopanperän muuntajapiiri oli koko alueen toiseksi halvin. Tämä johtui siitä, että ne seitsemän taloa ottivat esimerkiksi 11 kilowattiselle sähkömoottorille virran. Karhen koulu oli myös mukana tässä muuntopiirissä. Kustannuslaskelmassa oli mukana asuinhuoneiden lukumäärä ja viljelijöiden peltoala. Esimerkiksi meidän tilan sähköistämisestä maksettiin Nokia–yhtymälle 105 000 mk silloista rahaa. Tätä maksua perittiin kahdessa kolmessa erässä ja osa jo ennakkoon. Sähkö saatiin lähes kahden vuoden aikana eri muuntajien alueille. Eriaikaisuus johtui lähinnä erikokoisten muuntajien toiminnasta. Pylväistä ei ollut pulaa, mutta kaikesta muusta kyllä oli. Sotakorvauksien maksaminen sai aikaan pulan kuparista ynnä muista tarvikkeista, mikä osaltaan hidasti sähkön saantia. Mitä myöhemmin sähkö saatiin tiloille, sitä suuremmiksi maksut nousivat inflaation myötä. Jos oli harvaan asuttu kylä, maksu oli aina korkeampi. Sattui sitä vähän hirtehishuumoriakin, kun eriaikaan sähköt saatiin. Eräskin emäntä kysyi naapurin tullessa käymään, että mitä pimeänperäläiselle kuuluu. Heillä näet oli jo sähköt ja naapurissa ei. Sähkön saanti oli aivan korvaamaton etu. Ei yksin valojen vuoksi vaan nimenomaan viljelijöille. Nyt tuli mahdollisuus koneistaa. Jokapäiväiset työt helpottuivat aivan ratkaisevasti esimerkiksi vedensaannin suhteen, sillä meillä oli aikaisemmin ollut tuulimoottori, joka nosti vettä vain silloin kun tuuli kävi. Esimerkiksi Helmikuulta, jolloin tuuli kävi kaikkein vähiten, oli tehtävä avanto ja ajettava hevosella vesi karjalle. Toinen oli viljan jauhattaminen. Sydäntalvella Hyyrynmylly ei jauhattanut viljaa vesipulan vuoksi. Huopion mylly oli lähin mikä toimi, vaikka tosin sinnekin oli toistakymmentä kilometriä matkaa. Mylly toimi silloinkin kun vettä ei ollut, koska siinä oli raakaöljymoottori. Menin kerran hevosella Huopioon myllylle 1948. Olin myllyllä aamulla kello 4.45. Olin silloin 14. asiakas. Myllymiehiä oli monesta eri pitäjästä. Tästä kaikesta johtuen oli aivan selvää, että ostin heti kotitarvemyllyn kun saatiin sähköt. Sähkömoottorin olin hankkinut jo pari vuotta aikaisemmin. Sähkö oli kuitenkin kovin heikkoa. Varsinkin voimavirran suhteen, sillä meidän kylällämme kun oli useampi talo riihellä samaan aikaan. Meidän talo oli linjan päässä ja sähkövirta oli niin heikkoa, ettei radio edes kunnolla kuulunut, saatikka sitten sitä olisi riittänyt kunnolla puimakoneen pyörittämiseen. Kävin Nokian sähköyhtiössä Eero Nopan kanssa puhumassa asiasta. Siellä asialliseen kysymykseemme vastattiin, että hyvän sähkövirran myyminen on myös meidänkin etu, mutta muuntajat ovat liian harvassa, kuparijohdot liian heikkoja kuparipulasta johtuen ja on myös pulaa uusista pylväsmuuntajista niin kuin myös sähköenergian saannista. Noin kymmenisen vuotta kului kunnes Nokia–yhtiö rakensi pylväsmuuntajat, linjat uusittiin ja sähköä saatiin riittävästi. Ukkosen aikana vielä 80–luvulla oli aika usein sähkönsaanti arveluttavaa. Sähköt olivat poikki joskus jopa vuorokauden ajan. Koska navettatyöt oli automatisoitu, etenkin lypsykarjatiloilla oli ongelmia. Onneksi niitä ongelmia ei ole enää ollut niinkään paljon. Sähköstä on tullut niin tärkeä ihmisen palvelija, että jos sitä ei ole, niin koko elämä pysähtyy eikä juuri mitään ammattia voi harjoittaa.

Mystisiä tapahtumia

Hevosvarkaus ja selvännäkijä Tilli

Kerron tässä vähän mystisistä asioista. Kerran minun isältäni varastettiin hevonen. Tämä tapahtui viime vuosisadan alkupuolella, ehkä 1910–luvulla. Hän oli muutaman karhelaisen kanssa viemässä muuttokuormia hevosilla Ikaalisiin. Palattuaan sieltä miehet menivät edellä ajavan Soukon hevosen kyytiin toisten hevosten tullessa perässä ilman ohjastajia. Tämä oli yleinen tapa silloin, kun hevosilla ei ollut kuormia. Isäni hevonen tuli viimeisenä, mutta se ei kuitenkaan jäänyt jälkeen edellä menevistä. Matkan jossain vaiheessa miehet menivät omien hevostensa kyytiin. Oli pimeätä ja eikä mitään valoa. Isäni hevosta ei miesten suureksi ihmeeksi näkynyt missään. Seuraavana päivänä isäni meni ilmoittamaan Hämeenkyrön nimismiehelle, että hänen hevosensa on varastettu. Naapurissa asuva Vartijasaaren Janne kuuli, että hevonen on varastettu. Hän lähti välittömästi Kuruun niin sanotun Tilli–nimisen tietäjän luo kertomaan, että naapurin isännältä on varastettu hevonen. Tilli meni niin sanottuun noitakamariinsa ja viipyi siellä jonkin aikaa. Kun hän tuli, hän sanoi, että hevonen on löydetty. "Omistaja saa tiedon samaan aikaan, kun sinä menet naapurin taloon", Tilli jatkoi selvitystä. Hevosen ottajat olivat Amerikasta palaavia Etelä–Pohjanmaan miehiä. He olivat olleet tienvarressa ja nähneet hevosen ilman ohjastajia. He käänsivät kulkusuunnan pohjoiseen päin ja lähtivät ajamaan kohti Parkanoa. Heitä oli kaksi miestä ja he tulivat Turun satamaan laivalla ottaen aina hevosen "lainaksi" kun vain saivat, ajaen sillä niin pitkälle kuin se jaksoi juosta. Miehillä oli ollut myös ampuma–aseet mukana. He ottivat hevosen aina vaikka omistaja olisi ollut mukanakin. Hämeenkyrön silloinen nimismies ilmoitti, että Parkanoa pappilan pihasta on löydetty tuntomerkit omaava hevonen. Pappilassa sanottiin, että hevonen oli ajettu vaahtoon ja se oli janoissaan ja nälissään. Niin oli käynyt, kuten Tilli oli sanonut. Hevonen ei ollut enää tämän reissun jälkeen entisensä, niin rankka oli varkaiden ajo ollut.

Trullit

"Trullit" olivat karjalle kärsimystä aiheuttavia ihmisiä. Tällaisia luvattomia yöllisiä käyntejä karjasuojissa tapahtui, ja käynneistä jäi usein merkkejä navettaan. Tällaista on tapahtunut varmaankin jo iät ja ajat, sillä viime vuosisadalla perimätiedon mukaan lähes jokaisessa karjasuojassa käytiin sisäruokinnan aikaan, mutta vain pääsiäiseen asti eikä enää sen jälkeen keväällä. Tämä oli suurta harhaa eli noituutta ja kateutta, jolla haluttiin onnea omalle karjalle. Käytiin keritsemässä lampaiden päitä ja muualtakin aivan paljaaksi, veisteltiin pässien sarvia ja lehmien niin sanottuja nahkasarvia leikattiin. Tämä oli valitettavasti vielä lievää väkivaltaa verrattuna siihen, mitä lehmille tehtiin vielä 40–60 –luvuilla. Mahdollisesti veitsellä tehtiin viiltohaavoja lehmien utareiden ja jalan väliin. Oli vaikea joskus huomata, mistä eläimen sairaus johtui, kun haava oli piilossa. Lehmien vetimiä vedettiin puolitiehen poikki ja toisia taas vedettiin halki. Elukoita piti usein lopettaa kovien tulehduksien ja haavakuumeiden takia. Jäipä kerran meidän navettaan punaisesta langasta kudottu köydenpätkän tapainen. Sitä oli kai käytetty eläimen kiinni pitämiseen pahoinpitelyn aikana. Onneksi nämä kamalat vahingonteot loppuivat 70–luvun jälkeen.

Urheilijoita

Hyviä uimareita oli Väinö Noppa, joka oli aina varma voittaja Suojeluskunnan uintikisoissa Karhen sillan lähettyvillä. Sillankaiteelta oli tapana hyppiä järveen ja sitä harrastivat hyvin monet, mutta Taave Viitaniemi, Paavo Kivimäki ja Hygi Einola tekivät sen myös takaperin. Kaikki edellä mainitut, Hygi Einolaa lukuun ottamatta, uivat Karhejärven pohjoispäästä Nikin saareen. He eivät välillä käyneet veneessä eivätkä maalla. Matkaa kertyi joka tapauksessa monta kilometriä. Hiihtäjiä Karhella oli Yrjö Syrjä ja Aarne Himola, jotka edustivat ansiokkaasti Suojeluskuntaa monissa hiihdoissa. Valitettavasti heistä molemmat kaatuivat sodassa. Hyviä hiihtäjiä olivat myös Urho Pirkkalaniemi, Matti Pirkkalaniemi, Antti Yli–Jaskara, Eero Lahtinen, Eero Yli–Jaskara, Juho Lahtinen ja vähän myöhemmin myös Matti Kivimäki. Yleisurheilussa pitäjänmestaruuksia saavutti useissa kenttälajeissa Jorma Kivimäki.

Huumorimiehiä

Oskari Himola syntyi vuonna 1886 ja kuoli 1977. Oskarilla oli aina pilke silmäkulmassa. Hän esimerkiksi meni kerran myöhään illalla Koivuniemen taloon. Sähköjä ei siihen maailmanaikaan ollut ja ison pirtin nurkassa oli ainoastaan pieni valotuikku. Himola oli pitkä mies. Hänellä oli yllään tumma kokopitkä ulsteri ja pitkä hoitamaton harmaa parta. Himola marssi sisälle ja toivotti ehtoota oikaisten ovensuun penkille pitkälleen ja huusi: "Tuokaa ruokaa, tai muussa tapauksessa saatte aamulla korjata raadon". Emäntä pelästyi tästä kovasti ja meni hakemaan isäntää tallista. Isäntä tuli katsomaan myrskylyhdyn kanssa, kuka pirttiin oli tullut ja tunnistaessaan henkilön totesi,: "Jaa täällä Himolan Oskari pelleilee" käskien samalla emännän laittaa kahvia vieraalle. Toisen kerran Oskari oli jo iltapalalla kun kalakauppias poikkesi pihaan. Hänellä oli leivän päällä vahvasti voita ja vielä enemmän sianläskiä. Oskari totesi, ettei tarvitse kalaa. "Koitan kuikutella vain voilla ja sianlihalla" hän virkkoi. Oskari eli hyvin vanhaksi ja häneltä kysyttiin, mikä on hänen pitkän ikänsä salaisuus. "Olisko se siinä, että olen aina syönyt paljon voita ja sianlihaa, vaikka muutoin olenkin elänyt elämäni rästäsvalossa", vastasi Himola.

Hygi Einola oli toinen hassuttelija. Hygi juoksi kerran littaa Taave Viitaniemen kanssa Karhen sillalla. Aallopin kohdalla Taave oli juuri saamaisillaan Hygin kiinni. Vaikka oli syksymyöhä ja Hygillä oli päällä täydet talvivaatteet, hän hyppäsi sillankaiteen yli järveen. Hattu vaan jäi pinnalle. Hygi oli erittäin hyvä sukeltamaan ja sukelsikin kauas järvelle ennen kuin nousi pintaan huudelleen Taavelle: "Litta, litta!". Olen tässä kertonut vain muutaman esimerkin kyseisistä henkilöistä, sillä heistä molemmista riittäisi juttua vaikka kuinka pitkälti.

Amerikkaan menijöitä

Karhelta lähti Amerikkaan 1914 Väinö Noppa. Hän voitti useita Yhdysvaltain mestaruuksia juoksulajeissa. Karhelta muutti myös Kanadaan viime vuosisadan alkupuolella monia ihmisiä, joiden nimet kyllä tiedän, mutten halua niitä nyt tässä mainita. Suurin osa heistä tuli takaisin Suomeen, mutta kolme neljä kuolivat siellä minne nyt olivat menneetkin. Vartijasaaren Jannen nuorin poika Eino Saarinen lähti Kanadaan vuonna 1928. Hän jatkoi Kanadasta Neuvostoliittoon ja tuli takaisin Suomeen tammikuussa 1931 muuttaen veljensä luokse Tampereelle. Hän ei koskaan kertonut miten oli päässyt matkustamaan pois Neuvostoliitosta, sillä siihen aikaan se oli hyvin vaikeata. Hänet kutsuttiin Talvisotaan, koska hän oli käynyt sotaväen ja hänellä oli yhä Suomen kansalaisuus. Saarinen kaatui Kuhmon rintamalla. Hänellä oli varsin erikoinen elämänkaari.

Ruokakel­lojen soidessa

Karhelaiseen talonpoikaiskulttuuriin kuului myös muutamissa taloissa oleva ruokakello. Kello oli laitettu jonkun korkean rakennuksen kuten usein päärakennuksen katolle. Niitä on edelleen seuraavissa taloissa: Ylä–Jaskara, Ala–Jaskara, Viitamemi–Lahti, Jokinen ja Mäntyniemi–Noppa. Ruokakelloa soitettiin yhteisesti sovittuna aikana. Muistan, että kello 13 soitettiin väet pellolta päivälliselle. Hevosetkin tiesivät, että silloin ajosta tulee tauko ja höristivät ilosta. Ruokakelloa soitettiin 2–3 kertaa päivässä. Työt olivat raskaita, kun koneita ei ollut apuna ja piti syödä kolmasti päivässä. Ruokakelloa käytettiin, koska taskukelloja ei vielä silloin juurikaan ollut. Kelloa piti soittaa samoina aikoina joka arkipäivä. Jos sitä soitettiin muulloin, niin se oli silloin tulipalohälytys kyläläisille. Sen vuoksi oli tarkat säännöt, ettei kelloja saa soitella kuinka sattuu. Esimerkiksi tästä varoitettiin lapsia. Soittoaika oli vapusta Mikon päivään. Talviaikaan ei siis soiteltu.

Posti

Posti tuli Karhelle 1900–luvun alkupuolella kaksi kertaa viikossa. Vasta 20–luvulla posti alkoi tulla joka päivä. Posti tuotiin koululle, missä se jaettiin. Suurin osa kyläläisistä haki postin koululta keskenään sopimansa vuoroperiaatteen mukaan. Koululta lähti ns. jalkaposti, joka vei Karhelta postia Perämaahan. Siinä oli myöhemmin postinkantajia jopa kymmenittäin, mutta ensimmäinen heistä oli David Nurmi. Matkaa kertyi yhteensä noin 30–kilometriä. Mainitsen tässä vain ne, jotka sitä pidempää lenkkiä kantoivat. Hilma Syrjä kantoi monet vuodet postia kuten myös hänen poikansa Yrjö. Tästä Karhe–Seura sai aiheen Hilman lenkin patikoimisesta, joka tapahtuu joka vuosi heinäkuun kolmantena sunnuntaina. Patikointi–tapahtumaa sanotaan Hilman lenkiksi.

Mm. Eino Landenmaa, Eino Sauni ja sodan aikana Kerttu Nukari kantoivat postia samaten kuin Arvo Heinä. Viimeksi mainittu hoiti samalla veikkausasiamiehen hommia, tässä vain muutamia mainitakseni. Matka taittui jalan, suksilla, keikalla ja myöhemmin myös pyörällä. Postinkanto loppui Karhelta 50–luvulla. Perämaahan posti alkoi tulla Kyrönlahdesta päin. Perämaalaiset alkoivat saada postinsa jo seitsemän tai kahdeksan aikoihin aamulla, kun samaan aikaan mm. Nopanperällä saatiin posti vasta iltapäivällä. 30–luvulla kirkolta Karhelle ajoi postia Urho Paananen, vanhalla viiksihopallaan ja myöhemmin kuorma–autolla. Sodan aikana ja pitkään vielä sen jälkeenkin Lauri Plihtan ajoi postia hevosella. Lauri Hanhijoki ajoi taksiautollaan postia vuoteen 1975 asti. Hänen jälkeen postia on kuljettanut Mikko Isotalo, joka kuljettaa sitä edelleenkin. Postia ei enää haettu Viljakkalan kirkolta ja se saapui perille monta tuntia aikaisemmin kuin ennen. Kävin Tampereen postilaitoksen vastaavien johtajien luona, aivan omintakeisesti kertomasta Karhen postin saamisesta aikaisemmaksi, kuskin vaihtumisen yhteydessä. Asiani otettiin myönteisesti vastaan ja nyt Aamulehtikin tuli aamulla, eikä ollut enää aihetta sanoa sitä iltapäivälehdeksi.

Koulun opettajan vaimo Rouva Vuorelainen jakoi Karhella postia pitkään ja heti välittömästi tuonnin jälkeen. Karhelaiset hakivat Karhen postiaseman varsinaiseksi asemaksi ja sen myötä myös arvoposti tuli Karhelle. Ei siis enää täytynyt lähettää valtakirjoja kirkolle ja koululla ei opettajan rouva jakanut postia. Hoitajaksi tuli Elvi Mäihäniemi. Vuonna 1945 postinhoitajaksi vaihtui muuan Kerttu Nukari ja posti muutti koululle. Postin paikkana oli välillä Heikkilän huvila ja sieltä se muutti Pentti ja Anni Pirkkalaniemen omakotitaloon. Sieltä se muutti taas omaan kauppaan, jota hoiti Saara Sydänlammi. Vuonna 1963 Ylöjärven Osuuspankki rakensi toimitalon Karhelle ja siihen tuli myös postille omat tilat. Muutot siis loppuivat postilta tähän. Hoitajaksi tuli Ulla Farin ja hänen jälkeensä Marjatta Paananen. Viimeisenä postinhoitajana toimi Eila Karhuniemi vuoteen 1989 asti. Kävin Karhe–Seuran merkeissä puhumassa meidän postiasioistamme Helsingissä silloisen postin pääjohtajan, Tarjanteen luona. Tämän ansiosta postin sulkeminen siirtyi puolella vuodella. Postitoimistojen sulkemisesta maaseudulla tuli varsinainen buumi 80– ja 90–lukujen taitteessa. Tästä alkoi maaseudun palveluiden alasajo.

Pankki­palvelut ja rakennus­hankkeita

Karhelle perustettiin osuuskassa vuonna 1924. Silloin sen hoitajana oli opettaja Vuorelainen ja kassaa koskevat kokoukset pidettiin koululla. Vuorelainen hoiti osuuskassaa yhteensä 18 vuotta. Hän opetti samalla koululaisia säästämään. Käsityötunnilla hän huomautti, että "Tuopas taas markka säästöön, ettet kaikkia karamellirahojasi Sarkin kauppaan vie". Hän mainitsi myös, että säästöt yleensä pitää tuoda kaikkien karhelaisten osuuskassaan, että voidaan antaa myös lainaa sitä tarvitseville. Kalle Soukko oli seuraava kassanhoitaja. Hänen kassanhoitoaan kiiteltiin ylemmiltä tahoilta. Kalle Soukko kuoli vuonna 1948. Hänen jälkeensä kassanhoitajaksi tuli opettaja Eino Noppa. Hän hoiti kassaa vuoteen 1950 saakka, jolloin osuuskassa fuusioitui Yöjärven osuuskassaan, joka myöhemmin muutti nimensä Osuuspankiksi. Pari vuotta kassaa hoiti Rauni Lukkarila ja hänen jälkeensä jonkin aikaa Aune Kangasniemi. Tullessani valituksi Ylöjärven Osuuspankin hallituksen varajäseneksi ehdotin, että pankki rakentaisi Karhelle toimitalon, jossa olisi tilat kaupalle, postille, pankkikonttorille, asunnot pankinhoitajalle ja kauppiaalle, alakertaan varastotilat ja yleinen kokoustila. Vuonna 1962 pankin kokous päättikin toimitalon rakentamisesta ja minulle jäi tehtäväksi tontin etsiminen hyvältä paikalta läheltä maantietä. Esitin asian Teiskonlahdessa ja tontti järjestyi parhaalta mahdolliselta paikalta maantien ja järven välistä. Vuonna 1963 toimitalo sitten rakennettiin. Urakoitsijana oli Karhelta lähtöisin oleva Eero Lahtinen ja työnjohtajana toimi hänen veljensä Juho. Näin Karhelle sai monitoimitalon, jossa oli kaikki ne tilat, jotka olin toivomukseeni laittanut. Talo palveli kyläläisiä monella tapaa kunnes kaikki romahti.

Koulun tontille rakennettiin rivitalo, joka oli myös yksi Karhe–Seuran monista aloitteista. Rivitalo tarjosi asunnot neljälle perheelle. Säästöpankin lopettamisen jälkeen rivitalon edustalla sijaitsevasta pankkitalostakin tehtiin asunto. Vuonna 1993 Karhelta meni posti, 1995 kauppias jäi eläkkeelle ja samoihin aikoihin myös pankit suljettiin. Ainoastaan kioski on toiminut Marika Joentakasen pitämänä. Meillä oli kolme pankkia yhtä aikaa. Postipankin yhteydessä oli oma pankkinsa ja oli Säästöpankkikin. Säästöpankki tuli 60–luvun alussa. Silloin se toimi vuokralla Kivisen talossa. Hoitaja oli Marjatta Korhonen ja myöhemmin hoitajana toimi myös Seija Viitaniemi. Pankki laittoi konttorin myöhemmin rivitalon yhteyteen, mutta laman ja pankkikriisin yhteydessä Säästöpankit hävisivät Viljakkalasta kokonaan. Karhen molemmat pankkikonttorit suljettiin 1993.

Viljakkalan seurakunta rakensi Karhelle seurakuntakodin 1963. Se oli erittäin myönteinen asia karhelaisille. Siinä saatiin seurakuntasisarelle asunto, vastaanottotilat ja samalla seurojenpitotilat yhteen rakennukseen. Ensimmäinen Karhen seurakuntasisar oli Jenny Nieminen. Myöhemmin sisarina toimivat myös Eini Ripatti, Laina Poukkanen ja Tarja Rimpivaara–Koskensalo, joka toimii edelleen diakonissana. Seurakuntasisarien työ on erittäin paljon arvostettua työtä seurakuntalaisten hyväksi.

Kansakoulu

Karhella aloitettiin kansakoulu 1896 vuokratiloissa Eevertti Kiviniemen talossa. Kansakoulu toimi siellä 10 vuotta. Kunta osti koululle tontin Koiviston talosta Sittinki –nimiseltä isännältä. Koulun tontilla oli erittäin hyvää metsää, josta saatiin lähes kaikki tarvittavat materiaalit koulun rakentamiseen. Koulu aloitettiin vuonna 1906 uudessa koulurakennuksessa. Koulu oli pyritty rakentamaan parhaalle mahdolliselle paikalle keskelle kylää. Parhaallaan pitäjässä oli kuusi kansakoulua, mutta 70–luvulla neljä koulua lopetti toimintansa oppilaspulan myötä. Karhen koulu kuitenkin säilyi ja toimii edelleen. Kouluun tehtiin tarpeellinen laajennus 1929. Koska opettajien palkkaetuihin ei enää kuulunut asunto, koulun asuintilat saneerattiin 90–luvun alussa opetustiloiksi. Koululla on ollut jatkuvasti kolme vakituista opettajaa. Hyvä, että on ollut oppilaita tarpeeksi sen mahdollistamiseksi. Opetus on tehokkaampaa, kun on vain kaksi luokkaa opettajaa kohden. Pidempiaikaiset opettajat ovat olleet: Vilho W. Vuorelainen, Sylvi Hanhijoki ja A.P. Korhonen. Koulusta en enempää tässä yhteydessä kerro, sillä vuonna 1996 koulun täyttäessä 100 vuotta, kirjoitettiin historiikki koulusta, joka on yhä vielä tuoreessa muistissa. Omasta koulunkäynnistäni voin mainita sen, että kuljin koulumatkoja jalan, suksilla, keikalla, luistimilla, veneellä, pyörällä, joskus hevoskyydillä ja kerran oli myös mahdollisuus päästä autonkyydillä. Tällä hetkellä Karhen koulun opettajina toimivat Tarja ja Heikki Kautovuori, Anne Mielonen ja Kaija Laine. Myös Pirjo ja Juhani Malkamäki asuvat rivitalossa ja ovat molemmat toimineet opettajina Karhella.

Piilo­pirtit ja saunat

Karhen metsistä on löytynyt muutamia, mahdollisesti Isonvihan aikana rakennettuja piilopirttien kiukaita, joista kaksi on jo hajotettu. Minusta näitä ei pitäisi mennä rikkomaan, sillä niillä on valtava historiallinen merkitys. Kiukaitten pesäaukot olivat tasaisen kallion päällä. Siinä oli hyvä mahdollisuus polttaa puuta ja kenties jopa laittaa ruokaa ja paistaa leipää. Rakennusaineena käytettiin maata ja kiviä. Kiukaat oli kuitenkin tehty erittäin siististi, vaikka niiden rakentamisessa saattoi olla suurempikin kiire.

Sauna on aina ollut tärkeä rakennus perheiden elämässä. Vielä 1900–luvun alkupuolella saunat olivat sisään lämmitettäviä eli niissä ei ollut savupiippuja. Niissä oli sisällä iso kiuas ja usein vesipata oli kiukaan edessä. Sauna oli monitoimirakennus. Siellä kylvettiin, tehtiin maltaita, kuivattiin talkkunoita varten tehdyt viljat, palvattiin lihaa kuten esimerkiksi joulukinkut, kuivattiin pellavat, idätettiin perunat ja mikä tärkeintä, sauna oli myös ns. synnytyslaitos. Esimerkiksi tämän päivän lähes kaikki 80–vuotiaat ovat syntyneet saunassa.

Pellava

Pellava oli tärkeä viljelyskasvi kun elettiin luontaistaloutta. Se kylvettiin keväällä yleensä silloin, kun tuomi kukki ja joskus elokuulla se vedettiin käsin juurineen maasta. Sen jälkeen riivittiin siemenet pois nivinpenkissä. Tämä oli pellavanpuintia. Pellavat sidottiin oljilla siikoiksi ja vietiin järveen, jonne ne aidattiin seipäillä, jotta ne pysyvät koossa. Kiviä laitettiin painoksi, jotta ne pellavat pysyivät pinnan alla. Järvessä pellavia pidettiin kahdesta kolmeen viikkoon. Sen jälkeen ne nostettiin maalle ja levitettiin rukiinsängelle kuivumaan. Lopuksi ne sidottiin lyhteiksi rukiinoljilla ja vietiin katon alle suojaan odottamaan syksyä. Kun syksy sitten tuli ja viljelyksiin liittyvät ulkotyöt oli tehty, pellavat kuivattiin saunassa. Siellä ne sitten loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin. Tämän jälkeen ne vietiin sisälle kehrättäväksi. Kehrätty lanka oli raaka–ainetta, josta kudottiin kankaita. Kankaista tehtiin lakanoita eli raitia, pöytäliinoja, ikkunaverhoja ja jopa housuja sekä paitoja miehille. Pöytäliinat olivat usein erittäin taiteellisia ja arvokkaita käsitöitä. Vielä tänäkin päivänä vanhimmat maatalojen naiset ovat olleet paljon tekemisissä pellavaa kanssa aina pellolta asti erittäin arvossa pidettyihin käsitöiden valmistamiseen. Pellavaa työstämisessä oli monta työvaihetta ja –välinettä mukana. Oli riivinrautaa, loukkaa, klihtaa, häkilää, rukkia ja kerinlehtiä, että saataisiin huitettua syöstävää. Tietenkin tarvittiin jatkokäsittelyssä myös kangaspuita, ompelukonetta, silitysrautaa ja mankelia. Pellavansiemenet kuivattiin, jonka jälkeen niillekin löytyi oma käyttönsä.

Talkoot

Talkoita pidettiin ennen paljon lähes jokaisessa asumuksessa. Talkoita pidettiin mitä moninaisimmissa muodoissa. Niillä myös oli merkittävä sosiaalinen vaikutus. Esimerkiksi moni jolla ei ollut metsää ollenkaan tai oli pieni ala, sai tarvittavansa pitämällä rakennus– tai polttopuutalkoita. Taloihin saatiin monta polttopuukutsua pitkin vuotta. Talkoilla koottiin puita metsästä ja tehtiin myös pärekattoja. Esimerkiksi Karhen seurantalon isot kattoalat tehtiin talkoilla. Talkoot eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkkiin puutöihin, vaan esimerkiksi myös raivattiin ja kivettiin peltoja, työskenneltiin pellavasaunassa, nostettiin perunoita ja tehtiin tietä. Tien tekemisessäkin oli monta työvaihetta. Kerran 60–luvulla nostettiin talvella yksi traktori järvestä. Tätä luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Etenkin jos asunnossa oli pelkästään naisia tai tilalla oli muuten vähän työntekijöitä, niin talkoilla oli suuri merkitys. Pidettiin myös rukiinleikkuutalkoita. Vielä 90–luvulla Ikaalisten kaupunki piti Rahkolan kartanossa rukiinleikkuutalkoot. Ikaalisissa oli iso vainio rukiilla ja sieltä ilmoitettiin muiden muassa Karhe–Seuralle mahdollisuudesta osallistua talkoisiin. Minun ja emäntäni lisäksi muut eivät tosin innostuneet lähtemään mukaan. Minusta oli hauska verestää omia vuosikymmenien vanhoja taitoja uudelleen. Ensin tosin pelkäsin, että taidot ovat päässeet jo ruostumaan, mutta turhaan pelkäsin, sillä minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Talkoot olivat järjestetty erittäin hyvin. Paikalla oli jopa ensiapuhenkilökunta siltä varalta, että tulee vahinkoja sirppien kanssa. Meitä oli kymmeniä naisia ja miehiä osallistujina. Meidät jaettiin kolmeen osaan. Oli leikkaajat, sitojat ja kyvästelijät, joita myös kuhiloiksi nimitettiin. Noin 10–14 siikoa laitettiin yhteen kykääseen ja yksi taivutettiin ns. hatuksi päälle, jotta tähkät eivät kastuisi sateen sattuessa. Lopuksi tietenkin oli ruokailu ja kahvi ja totta kai sahtia ja tanssit aivan kuten ennenkin.

Koko reissu oli erittäin mielenkiintoinen. Tässä on liitteenä vanha rukiinleikkuuruno:
Pellolla tuolla kaunihilla missä kypsä ruis oli keltainen. Sirpit kädessä kyyryksissä leikkasi väki hikoillen. Sänki se pisti, Iines se itki, toiset ne nauroivat ilkkuillen kun lapset ne juoksivat pellolla. Kotvan ne lyhteet pellolla kuivui. Sitten ne riiheen ahdettiin. Riihen lämmitti Maija ja Hilja. Sitten ne kepakolla puitiin niin jyvät oljista irrottaen. Aamulla varhain Matti se myllyyn lähti uutisviljaa jauhattamaan. Jauhot saatiin illaksi täksi. ja patanen pantiin kiehumaan. Puuroa silmään nuarta voita. Ah oli vilja valmista syötävää.

Kaljan teko

Seuraavassa pätkässä on tarkoitus kertoa kaljasta, jota myös sahdiksi sanotaan. Nykyään sahtia sanotaan myös perinnejuomaksi. Sahtia juotiin hyvin monessa perheessä ja se oli tärkeä osa talkoita. Sen valmistuksessa käytettiin puuastioita. Oli tiinu, kuurna ja kenties parikin saavia. Valmista sahtia säilytettiin sitten tietenkin tynnyrissä. Raaka–aineena oli ohra ja pieni osa ruista. Vilja piti ensin tehdä maltaiksi. Ohra ja ruis pantiin säkkeihin ja veteen muutamaksi päiväksi. Viljat nostettiin liottamisen jälkeen kuivumaan saunan lämpöön, jotta vilja alkaisi itää. Kuivumisen jälkeen viljat vietiin myllyyn jauhatukseen. Puuastioiden, joissa kaljaa valmistettiin, piti ehdottomasti olla puhtaita ja ne jopa desinfioitiin hautomalla niitä kuumalla vedellä, jossa oli katajan oksia mukana. Astioita säilytettiin vesiseoksessa vähän aikaa peitettynä, että ne varmasti olisivat puhtaat. Nämä toimenpiteet myös varmistivat, ettei kalja vain hapantuisi. Astioiden hygieenisyys oli siis kaiken A ja O, sillä jos kalja happani, siitä hävisi samalla alkoholipitoisuus ja mausta tuli katkeran kirpeä. Pilaantuneen kaljan maku oli varsin lähellä "tervaa". Tulkoon tässä yhteydessä mainittua erään henkilön sanat toiselle, joka oli ajatellut pitää polttopuutalkoot. Talkoiden järjestäjä oli varsin tunnettu happamasta sahdistaan ja toinen henkilö ihmetteli, että mitenkä järjestäjä nyt voi saada sahdin happamaksi kun on talvi ja kylmä. Ne talkoot muuten jäi järjestämättä.

Yliopistosta valmistuneita

Karhelaisia yliopistosta valmistuneita akateemikkoja:

  • Professori Olavi Vuorelainen, Helsingin Yliopiston teknillisen korkeakoulun opettaja.
    • Vuorelainen isä oli pitkäaikainen opettaja Karhen koululla.
  • Maanviljelysneuvos agronomi Antero Luomajärvi.
    • On tällä hetkellä Ilmajoen maatalousoppilaitoksen rehtori.
  • Maisteri Antti Karhenmaa
  • Farmaseutti Maiju Vuorelainen
  • Arkkitehti Päivi Paananen
  • Ekonomi Heli Kivimäki
  • Maisteri Hannele Koivumäki
  • Maisteri Petri Heinonen
  • Agronomi Seppo Koskensalo
  • Maisteri Margit Lammi
  • Metsänhoitaja/Maa– ja metsätieteiden lisensiaatti Antti Korpilahti

Kansakoulun opettajia on lähtöisin Karhelta yhteensä kahdeksan kappaletta:

  • Järvensivun kolme tytärtä Anna, Helmi ja Rauha
  • Suvantola–Nopan kolme lasta: Jenny, joka käytti Suvantola –nimeä, Anna ja Eero
  • Tyyne Peltoniemi
  • Eino Noppa
    • Karhen koululla heistä ovat olleet opettajina Jenny Suvantola, Anna Järvensivu ja Eino Noppa.

Upseerit ja vääpelit

Sodassa olleet upseerit:

  • Kapteeni Olavi Vuorelainen
  • Yliluutnantti Eero Noppa
  • Luutnantti Eino Noppa
  • Luutnantti Eino Sydänlammi
  • Sotilasmestari Martti Oino
  • Ylivääpeli Elo Janka
  • Ylivääpeli Eino Sarkki
  • Ylivääpeli Esko Teiskonlahti
  • Vääpeli Veikko Tehosalo
  • Vääpeli Olavi Mäihäniemi
    • Kolme viimeksi mainittua kävivät asemasodan aikana kanta–aliupseerikoulun. Sodan aikaisia vääpeleitä olivat myös Urho Pirkkalaniemi, Eenokki Kaivola ja Heikki Salmela.

Sodan jälkeisiä vääpeleitä:

  • Mikko Isotalo
  • Keijo Mäntyniemi

Sinibaretteja:

  • Vääpeli Mikko Isotalo
  • Ylikersantti Olavi Iso–Kivijärvi

Sodan jälkeen ylennetyt upseerit:

  • Kapteeni Seppo Teiskonlahti
  • Kapteeni Voitto Sydänlammi
  • Kapteeni Heikki Teiskonlahti, Ilmavoimat
  • Kapteeni Esko Lammi
  • Luutnantti Juhani Malkamäki
  • Luutnantti Pauli Kiviniemi
  • Vänrikki Antti Korpilahti

Yhteenveto

Minun on nyt tarkoitus päättää tämä epätarkka ja poukkoileva selitykseni Karhesta. Kuten jo alussa mainitsin, käsittelee vain entistä Karhen koulupiirin aluetta. Mitä tulee mainittuihin henkilöihin, heistä osa on asunut Karhella koko ikänsä, osa on asunut vain vähän aikaa ja osa on muuttanut pois hiljattain. Karhen tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta toivomuksen on, että maatiloilla tultaisiin asumaan ja viljelyksiä viljelemään kuten ennenkin. Toivottavasti myös omakotitalojen määrä lisääntyy. Onhan tästä hyvät kulkuyhteydet Ylöjärvelle, Hämeenkyröön ja jopa Tampereelle työmatkalaisille. Toivotaan, ettei asukasluku ainakaan vähene. Olisi hienoa jos Karhe–Seuralla olisi mahdollisuus jakaa joka vuosi ainakin viisi tai kuusi kummilahjaa pikkulapsille, jotta kyläläisten kuten myös kirkkoherran toive toteutuisi. Toivotaan myös, että Karhen koulu säilyisi iät ja ajat.

Paavo Mäntyniemen esittely

Maanviljelijä, sotaveteraani Paavo Mäntyniemi syntyi vuonna 1923 kotitilallaan Viljakkalassa ja hän asuu edelleen kotonaan leskenä. Paavo avioitui 1945 Kerttu os. Nukarin kanssa ja heillä oli neljä lasta ja 9 lastenlasta.

Elämäntyönsä Paavo Mäntyniemi on tehnyt Viljakkalan Karhen kylän Nopan/Mäntyniemen tilalla ensin vanhempiensa apuna ja tilanomistajana 1947-1985 ja sen jälkeen edesmenneen poikansa Teuvon perheen apuna. Tilan päätoimituotanto oli maito ja nautakarjan hoito.

Paavo Mäntyniemi on ollut aktiivinen vaikuttaja kunnallispolitiikassa ja sotaveteraanityössä. Sotaveteraanina hän on ollut useita vuosia kutsunnoissa Hämeenkyrössä ja Ylöjärvellä pitämässä sotaveteraanin puheen ja tervehdyksen, viimeksi syksyllä 2018. Hän on ollut aktiivinen sotaveteraanien yhdistystyössä ja toimittanut kirjan viljakkalalaisten sotaveteraanien kokemuksista sodassa, yhdessä Viljakkalan sotaveteraanien kanssa.

Esittelyn ovat laatineet Paavo Mäntyniemen lapset.

Viljakkalan vaakuna
Viljakkalan vaakuna
Ylöjärven vaakuna
Ylöjärven vaakuna
Karhe-Seura, tunnus
Karhe-Seuran tunnus