VIHREÄ SYDÄN - YLÖJÄRVEN TARINAT

Kulttuuri ja sivistys

"Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä; niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Ken mua seuraa retkelle nyt Näsijärven rannalle?" J. L. Runeberg: Vänrikki Stool. (suomennos Paavo Cajander)

Viljakkalan sarvi

"Viljakkalan kunnan hallussa on säilytetty 1900-luvulta lähtien kookasta juomasarvea, joka on 1900-luvun alkupuolelle asti sijainnut Viljakkalan kirkossa, kirkon katosta ripustettuna... Viljakkalan kunnan vaakunakuvia on myös sarvi ja nämä sarvet liittyvät toisiinsa ja perimätietojen mukaan muinaiseen Kyrön sarveen eli juomasarveen...

Vuoden 2007 alusta itsenäinen Viljakkalan kunta yhdistyi Ylöjärven kaupunkiin. Kuntaliitoksen edellä Viljakkalan kunnassa syntyi ajatus selvittää juomasarven ikä ja sitä kautta arvioida uudelleen sarven menneisyyttä ja siitä kerrottuja tarinoita... Pirkanmaan maakuntamuseo sopi kunnanjohtaja Aarre Järvisen kanssa sarven iän selvittämisestä C14-radiohiiliajoitusmenetelmällä. Työ tilattiin Helsingin yliopiston ajoituslaboratoriosta ja tulos valmistui syksyllä 2006...

Sarvesta on erilaista tutkimustietoa ja tarinoita. Yksi esimerkki. Kustaa Vilkuna kirjoittaa vuonna 1948 (Satakunta, Kotiseutututkimuksia XIV) Viljakkalan sarvesta pitäen mahdollisena Yrjö-Koskisen esittämää perimätietoa siitä, että "vanhan sarven sanotaan jo pitäjän ensi ajoista Kyrössä olleen ja Viljakkalan valtakirkon ajalla pitkistä hopeavitjoista keskellä kirkkoa killuneen." Vilkunan mukaan perimätietoa tukisi se seikka, että tuolloin Viljakkalan kirkossa oli myös juomasarvi, joka oli kooltaan, muodoiltaan ja maalaukseltaan lähes samanlainen kuin Hämeenkyrön vanha sarvi. Vilkunan mukaan voidaan ajatella, että kun vanha Kyrön pitäjä jaettiin ensimmäisen kerran 1640-luvulla ja vanha emäkirkko siirtyi Kyrösjärven piiristä nykyiselle paikalle "Kirkkojärven" rantaan vastapäätä Kyröspohjaa, sarvea ei voitu jakaa vaan uuteen kirkkoon hankittiin samanlainen sarvi. Tästä syystä molemmissa kirkoissa siis olisi samanlainen sarvi ja siksi uutta Viljakkalan sarvea olisi myös alettu kutsua Kyrön sarveksi... Sarven käytön kerrotaan olevan samanlaista kuin varsinaisen Kyrönsarven Hämeenkyrössä: opettaja Martti E. Mattilaan viitaten hän kertoo sarvea maksusta lainatun esimerkiksi häätilaisuuksiin. Sarvesta tiedettiin juodun sahtia ja muitakin väkijuomia ja mainetta sai se, joka joi koko sarvellisen yhteen mittaan...

Vuonna 1918 sarvesta kerrotaan irrotetun metallihelat. Mahdollisesti kyseessä olivat ketjut eli vitjat tai viljat, kuten niitä nimitettiin. Vuonna 1810 leimattu hela on paikallaan sarvessa edelleenkin. Vitjat ilmeisesti korvattiin myöhemmin: vuonna 1957 on päivätty lahjakirja, jossa Oy Vuoksenniska Ab pyytää kunnioittavasti Viljakkalan kuntaa vastaanottamaan taiteilija Oskar Pihlin Oy:n suunnittelemat, Tillander Ab:lla 1957 valmistetut hopeaviljat historialliseen Viljakkalan sarveen, josta alkuperäiset olivat tuntemattomalla tavalla kadonneet vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Viljat eli vitjat valmistettiin paikkakuntalaisten muistitietojen ja kuvausten perusteella Haverin kaivoksen hopeasta. Tässä yhteydessä yhtiö oli toimittanut Kansallismuseoon myös valokuvan sarvesta vitjoineen...

Radiohiiliajoituksen tuloksena sarven ikä ajoittuu aikavälille 1800-1950 tai 1650-1750."

Viljakkala. Juomasarven C14 ajoitus 2006. Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö, Ulla Lähdesmäki, 2006.
 

Ylöjärven kirjasto

"Kansanvalistuksen kannalta tärkeä seikka oli kirjasto, jota Ylöjärvellä alettiin koota samaan aikaan, kun kansanopetusta järjestettiin. Se oli merkittävä asia, sillä kodeissa ei tuossa vaiheessa ollut juurikaan muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, usein vain virsikirja ja katekismus. Seurakunta oli alkuunpanija myös tässä hankkeessa ja seurakuntalaisilta kerättiin 1860-luvun alussa varoja kirjastoa varten. Seurakunnan kirjasto alkoi toimia vuosikymmenen lopulla ja 1874 kirjastossa oli 70 kirjaa. Kirjastoa hoiti aluksi seurakunnan kappalainen ja myöhemmin lukkari."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Posti

"Teollistumisen myötä yksityisten tarve käyttää postin palveluita kasvoi ja kihlakunnan postin mukana alettiin 1848 kuljettaa myös yksityisten lähetyksiä. Kun Ylöjärvellä 1869 myytiin kihlakunnan virkapostin kuljetus vähiten tarjoavalle, posti piti kuljettaa kerran viikossa kruununvoudille ja sieltä takaisin sekä tarpeen mukaan myös välipostia. Lisäksi kuljetettiin postia nimismieheltä Ylöjärven ja Pirkkalan kirkkoihin ja takaisin sekä lautamiehille ja muille kruunun palvelijoille. Normaali kuljetusnopeus oli peninkulma kahdessa tunnissa, mutta jos kirjeen päällä oli höyhen, se piti kuljettaa peninkulma tunnissa. Virkapostin kulku muuttui 1872 alusta siten, että kruununvoudille menevä posti vietiin Tampereen postikonttoriin ja sieltä tuleva Ylöjärven kestikievariin, josta se kuljetettiin edelleen nimismiehelle. Kihlakunnan postijärjestelmä lakkautettiin 1883, mutta Ylöjärvellä jatkui vanha käytäntö vielä vuosikymmenen lopulle. Vuonna 1889 alettiin keskustella postitoimiston tai -aseman saamisesta kuntaan, mutta alkuvaiheessa ratkaisuksi tuli postilaukku, jonka kirkkoherra otti hoitaakseen vuoden 1890 alusta. Laukussa kulkivat kaikki postin kautta Ylöjärvelle tulleet ja sieltä lähteneet virka- ja muut kirjeet sekä sanomalehdet. Paikkakuntalaiset hakivat postin sunnuntaina kirkossa käydessään. Postin kuljetuskustannukset maksettiin äänimäärän mukaan kerätyillä varoilla. Ylöjärvelle saatiin postikonttorin alaisuudessa toiminut postiasema joulukuun alussa 1894 ja se sijoitettiin Räikälle, jossa neiti af Forselles hoiti sitä."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Postinjako tapahtui 1920-luvulla Soppeenmäen Voimassa seuraavasti: Kello neljä iltapäivällä kokoontui kauppaan koko paikkakunnan väki. Kuin Helenius sitten saapui Mäkikylän laukun kanssa Tampereelta aisakello kaikuen ja meripihkainen tupakanholkki suupielessä, alkoi postin jako. Tämä tapahtui siten, että Helenius vei ensin laukun eteläpuoliselle poikkitiskille. Kauppias otti postin laukusta ja huusi kovalla äänellä jokaisen nimen, jolle sattui tulemaan kirje tai lehti, ja saaja vastasi "täällä", tai jotain muuta sopivaa. Tämä ja hyvä persoonallinen tapa jäi Särkän jälkeen pois. Jatkossa posti sai lojua tiskillä ja kukin sai valita vähin äänin sen joukosta omansa. Arvopostista tuli vain ilmoituskortti. Se oli noudettava Räikältä, jossa varsinainen postitoimisto sijaitsi. Sieltä hakeminen vaati monasti sisua, sillä Räikällä oli aina vähintään kolme koiraa, joita me lapset kovasti pelkäsimme, ja lisäksi kolme keskenään ruotsia puhuvaa pröökynää, joita kaihdettiin vielä enemmän kuin koiria, sillä heidän puhettaan oli vaikea ymmärtää ja lisäksi he olivat äkäisiä kuin ampiaiset."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Tankki täyteen

Tankki täyteen -sarjan kuvaushetkellä vuonna 1978 kukaan ei aavistanut, että Ylöjärvellä pakerrettavasta tv-tuotannosta tulisi kotimaisen viihteen kulttisarja. Ylöjärvi oli salaperäinen Hämeenperän takahikiä, johon kestosuosikiksi muodostuneen komedian tapahtumat sijoittuivat. Sarjaa kuvattiin Ylöjärvellä kuusi jaksoa, sisätapahtumat TV2:n studiolla. Pari vuotta myöhemmin tehtiin vielä viisi osaa, jotka purkitettiin Lempäälässä, koska Ylöjärven huoltoasemaa ei saatu enää kuvauskäyttöön.

Reinikaista näytellyt suuri suomalainen kansannaurattaja Tenho Saurén ylöjärveläistyi itsekin ja vietti elämänsä viimeiset vuodet paikkakunnalla.

Kooste: Sulo osti halvalla Hämeenperästä. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Hikipallo

Hikipallo (sweat ball) on halpaa, hilpeää ja omintakeista kuntoliikuntaa, jopa kilpaurheilua. Trendilajikin se on ainakin Ylöjärvellä, jossa pelin maailmanmestaruudesta alettiin jo otella vuonna 1973. Se on keksijänsä mukaan vastakulttuuri kaupallistuvaa rahaurheilua kohtaan.

Hikipallon juuret ovat Mutalan kyläkoulun maaperässä, nuorisotoiminnassa ja ennen kaikkea opettaja Paavo Hännisessä, arvostetussa toimintapromoottorissa, jonka ohjaksissa paikallinen kansallispeli kehittyi. Laji oli se, jossa mutalalaisetkin saattoivat olla moninkertaisia maailmanmestareita. Ja olivat! Maailmanmestaruudesta on parhaimmillaan saapunut kamppailemaan noin 50 joukkuetta eri puolilta Pirkanmaata, ja myös tv-näkyvyyttä on tullut.

Otteita: Hiotaan, ei hikeennytä. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Musiikki

Tynkkysen aika Kurussa

"Kurulainen kulttuurielämä sai runsaasti uutta virtaa, kun Pentti Tynkkynen tuli Kurun seurakunnan kanttoriksi 1990-luvun alussa. Tynkkysen aikana Kurun vahva musiikkiperinne nousi ennennäkemättömään loistoon. Luova ja kuvia kumartelematon kanttori lähti rohkeasti toteuttamaan kurulaisten kanssa suuria musiikillisia hankkeita. Tynkkysellä oli laaja suhdeverkosto musiikkipiireissä ja hänen aikanaan Kurussa kuultiin melkoinen määrä ulkopaikkakuntalaisten kuorojen ja muusikkojen esityksiä...

Tynkkynen perusti pian Kuruun tultuan työväenopiston piirinä toimineen viihdekuoro Graniton. Granitolta ilmestyi kolme levyä. Graniton lisäksi Kurussa toimi muitakin kuoroja. Kurun kirkkokuoro oli toiminut pitkään. Lapsikuoroja olivat Tynkkysen perustamat Sinisimput ja Kivitaskut. 2000-luvulla Granitosta irrotettiin Kompaleet-lauluryhmä ja Totiset pojat -kvintetti...

Pentti Tynkkysen säveltämää ja Uolevi Nojosen käsikirjoittamaa Karhu-oopperaa esitettiin kesällä 1995 Virroilla. Karhu-oopperan jälkeen Tynkkynen alkoi kiinnostua Kurun värikkäästä historiasta. Kurussa alettiin valmistella oopperaa vänrikki Stoolista keväällä 1996. Kurulaista vänrikki Polvianderia pidettiin yhtenä esikuvana Runebergin vänrikki Stoolille... Taustatahona toimi Kuru-seura. Oopperan järjestelytoimikunnan pj. Tapio Mäkinen. Tuotantosihteerinä Anita Leppälahti. Pääosissa mm. Sauli Tiilikainen ja Pirjo Turunen. Mukana paljon paikallisia talkoolaisia...

Oopperakunnan tiedottaja Taina Vuorela totesikin: "Ooppera on se keino, jolla saamme ihmiset tutustumaan Kuruun ja kurulaiseen osaamiseen. Tarkoitus on, että matkailijat viihtyvät ja tulisivat uudelleen." Kunnanjohtaja Sten Varila meni vielä pidemmälle todetessaan, että Stool-ooppera merkitsi Kurulle samaa kuin vuoden 1952 olympialaiset Helsingille. Oopperan isä Pentti Tynkkynen halusi työllään avata klassisen musiikin saloja myös tavalliselle kansalle: "Hienointa on, jos ooppera avasi ihmisille oven kaikkeen taiteeseen. Toivon ihmisten huomanneen, ettei ooppera ole mikään kummajainen, jossa joku akka vain huutaa lavalla minuuttikaupalla, vaan että siitä voi jokainen nauttia".

Stool-ooppera esitettiin elokuussa 1997 viisi kertaa. Järjestäjien tavoitteena oli saada oopperalle 5 000 katsojaa. Tavoitteesta jäätiin jonkin verran, sillä lippuja myytiin hieman yli 4 000 kpl. Oopperan tulos jäi siis muutamia kymmeniä tuhansia markkoja miinukselle.

Stool-oopperan esityksiä jatkettiin vielä seuraavana kesänä. Esitykseen saatiin lähes kaikki samat esiintyjät kuin kesällä 1997. Esitystä hiottiin, katsomoa parannettiin ja edellisen kesän kokemuksista otettiin oppia. Kesän 1998 kehno sää verotti katsojamääriä, ja Stool-ooppera keräsi noin 3 200 katsojaa. Toinen oopperakesä tuotti oopperatoimikunnalle noin 60 000 markan tappiot...

Tuija Manner kirjoitti Aamulehdessä 7.8.1998: "Ensin pieni. vain kolmen tuhannen asukkaan maalaiskunta puristaa miljoona markkaa kulttuuriin. Saa sitten samalla esiintymislavalle juhlittuja laulajia ja maalaisisäntiä, jotka eivät ole ikinä näytelleet. Ja lopputulos toimii niin, että yleisö nauttii." Kuru saikin oopperasta runsain mitoin kipeästi tarvitsemaansa positiivista julkisuutta."

Marjo Heikkilä. Vanhan Ruoveden historia III. Kurun historia 1986-2008.
 

Tv-kuvauksia

"Kurulaista maalaismaisemaa saatiin ihailla lukuisissa televisiosarjoissa 1980-2000 -luvuilla. TV2:n tuottamia televisiosarjoja Kohtaamiset ja erot, Peräkamaripojat, Vain muutaman huijarin tähden ja Pirunpelto kuvattiin Kurussa. Kurun kylistä Parkkuu sai kunnian toimia useimmin kuvauspaikkana, mutta Pirunpelto-sarjassa nähtiin myös kirkonkylää. Televisiosarjojen lisäksi Parkkuussa kuvattiin myös Niskavuori-elokuvia. TV2:n Putkinotko-elokuvan sisäkuvaukset tehtiin Kurussa, Hatolan hallissa. Elokuun rooleissa olivat mukana kurulaislapset Anna-Kaisa, Noora-Maria ja Ellamaaria Riitijoki sekä Matti Järvenmäki."

Marjo Heikkilä. Vanhan Ruoveden historia III. Kurun historia 1986-2008.
 

Muistoja Kuru-laivan onnettomuuspäivästä

"Seuraavana syksynä syyskuun 7. päivänä 1929 sattui tapaus, joka jäi erikoisesti muistiin synkkänä tapauksena elämäni varrella. Tosin en sitä silloin tiennyt, mutta joka tapauksessa se järkytti minua, kuten kaikkia kurulaisia. Silloin nimittäin Kuru-laiva upposi kovassa pohjoismyrskyssä Siilinkarin edustalla Tampereella. Laivan mukana hukkui 138 ihmistä ja vain 22 pelastui. Se oli suurin sisävesionnettomuus Suomessa. Olin tuolloin neljävuotias. Ympäriltäni kuulunut murhe ja valitus järkyttivät myös minut, vaikka en tietenkään asiaa vielä ymmärtänyt. Sinä päivänä oli tosiaan kova pohjoistuuli. Markkulassakin kävi Kiertäänlahdelta eli pohjoisesta päin. Kokeilimme veljeni Vilhon kanssa, kumpi pystyy olemaan pisimpään seisaallaan kädet levällään ja paikallaan. Niin voimakas oli tuuli, ettei paikallaan voinut olla kuin vähän aikaa, kunnes piti kumartua tai heittäytyä pitkäkseen maahan."

Arvo Aalto. Tyvestä puuhun.
 

Teollisuus

Kurun kiviteollisuus

"Kurulaisella kiviteollisuudella on pitkät perinteet, sillä se oli jo 1800-luvun lopulla Kurun tärkein teollisuudenala. Vuonna 1987 Kurussa oli yhdeksän kivialan yrittäjää, jotka työllistivät kerrannaisvaikutuksineen noin sata henkeä. Kurun teollisuustyöpaikoista yli kolmasosa oli kiviteollisuudessa. Kurulaiset kivialan yrityksen olivat pääosin pieniä perheyrityksiä, kuten koko Suomessakin.

Kurun kivivarat ovat Suomessa ainutlaatuiset. Varsinkin Poikeluksen pallograniitti on valtakunnallisesti merkittävää, ja se on valittu Pirkanmaan maakuntakiveksi. Pallograniitin louhintamäärät ovat niin pienet, ettei sillä ole kovin suurta taloudellista merkitystä. Sen sijaan Kurun harmaan ja punaruskean graniitin sekä mustankiven louhinta on riittävän laajaa teolliseen tuotantoon. Kurun graniitti on varsin hyvälaatuista: se on rakenteeltaan homogeenista, kestävää ja kovaa. Kurulaisella graniitilla on pieni vedenimukyky ja siinä on vain vähän ruosteisuutta aiheuttavia malmeja. Kurulaista graniittia on käytetty lähinnä rakennusten julkisivuihin ja portaisiin sekä katukiviksi. 2000-luvulla kiven käyttäminen ympäristörakentamisessa on kasvanut voimakkaasti. Kurulaista kiveä on käytetty esimerkiksi Tampereella varsin paljon: Saarioisten pääkonttorin julkisivu on punaista graniittia, ja Tampere-talon julkisivussa ja sisätiloissa on Kurun harmaata graniittia. Lisäksi Keskustorin kiveyksissä ja Satakunnan sillan ympäristössä on käytetty Kurun harmaata."

Marjo Heikkilä. Vanhan Ruoveden historia III. Kurun historia 1986-2008.
 

Haveri

"Pitkä historia ja suurelta osin säilynyt kultakaivoskylä tekevät Haverista ainutkertaisen maamme oloissa.

Viljakkalan, Haverin kaivostoiminnan alkusanat lausuttiin jo 1600-luvulla, kun Ruotsi-Suomen hallitsijat päättivät kannustaa verohelpotuksin valtakunnan kaivostoimintaa. Vuonna 1726 ryhdyttiin kartoittamaan myös Viljakkalan malmivaroja. Ensimmäiset koelouhinnat tehtiin 1733 Ansomäessä ja Haverissa. Malmista mitattiin 53 %:n rautapitoisuus, mutta kaivostoiminta ei käynnistynyt, koska malmi sisälsi runsaasti raudan laatua huonontavaa rikki- ja kuparikiisua. Vuonna 1790 aloitettiin lyhytkestoinen louhinta. Toimintaa rahoitti Henrik Ahlström ja Turun yliopisto, jonka omistuksessa Haverin tila tuolloin oli.

Haverissa louhittiin muutamaan otteeseen, ja kaivoksella oli eri omistajia, mutta malmin epäpuhtaudesta johtuen hankkeet keskeytyivät tai eivät päässeet käyntiin.

Oy Vuoksenniska Ab aloitti Haverissa malmitutkimukset vuonna 1935. Rautamalmin haitat muuttuivat kuitenkin uuden kaivostoiminnan edellytyksiksi, kun malmissa oli kuitenkin kuparia ja kiisupitoisten osien havaittiin sisältävän kultaa ja hopeaa. Rakennusvaiheessa kaivoksella työskenteli noin 200 henkilöä ja myöhemmin toiminnan alettua työläisten määrä oli n. 150 henkilöä. Sotavuosina oli työntekijöistä kova pula ja niinpä Haveriinkin tuotiin kolmisenkymmentä sotavankia Kihniön vankileiriltä.

Vuoteen 1948 asti Haverissa metalli jalostettiin raakarikasteeksi, joka lopullisesti jalostettiin Outokummun Harjavallan sulatolla. Kun Outokumpu ei halunnut jatkaa yhteistyötä, päätti Oy Vuoksenniska Ab rakentaa Haveriin rikastamon, jossa kulta saatettiin jalostaa loppuun saakka. Uusi rikastamo ja sen vanha rikastuslaitos paloivat 11.7.1949. Uusi rikastamo ja syanidilaitos valmistuivat keväällä 1950. Rikastamon syöttö oli 115 000 - 120 000 tonnia. Kultaa siitä saatiin vuodessa noin 300 kg ja se lähti Haverista 99,99% jaloharkkoina. Hopeaa tuli suunnilleen sama määrä kuin kultaa ja kuparia saatiin 20-prosenttisena rikasteena 250-300 tonnia vuodessa.

Työturvallisuudesta

Oy Vuoksenniska Ab piti varsin hyvää huolta työntekijöistään ja pyrki parantamaan mahdollisuuksien mukaan työoloja. Työilmapiiri oli hyvä, mistä kertoo sekin, että kaivos seisoi lakon vuoksi vain yleislakon aikana.

Työsuojelu oli edennyt ja määräykset ja ohjeet ohjasivat työn kulkua. Varsinaisia suojavarusteita oli kuitenkin kaivoksen alkuvaiheessa vähän. Alhaalla kaivoksessa työskentelevillä oli kypäräpakko, mutta muutoin varustukseen kuuluivat tavalliset kumisaappaat, haalarit ja rukkaset. Vasta myöhemmin saatiin työturvallisuussappaita, jotka todella suojasivat jalkoja. Tilastot kertovat, että suojalasien käyttö ei ollut tavallista, sillä yksi yleisimmistä tapaturmista oli kivensirun joutuminen silmiin. Hengityssuojaimia ja kuulosuojaimia ei liioin käytetty. Melua vaimennettiin panemalla vanutupot korviin.

Kullan rikastuksessa käytettiin syanidia, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut yhtään tapaturmaa. Kaivoksella käsiteltiin runsaasti myös räjähdysaineita, mutta nekään eivät aiheuttaneet yhtään kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Sen sijaan putoavat kivet ja putoamiset aiheuttivat vakavia vammoja ja kuolemantapauksia. Useat onnettomuudet johtuivat määräysten rikkomisesta, mutta kaikesta huolimatta kaivos oli varsin turvallinen työpaikka, kunhan asianmukaista varovaisuutta noudatettiin. Työnantaja pyrki lisäämään työturvallisuutta määräysten ja suojavarusteiden lisäksi koulutuksella ja mm. järjestämällä kilpailuja tapaturmien vähentämiseksi.

Lopetuspäätös

Vuonna 1957 tehtiin päätös toiminnan lopettamisesta Haverissa ja vuoden 1960 lopussa kaivos suljettiin. Kaivos olisi ollut suurien uudistusten edessä sekä tekniikan että työturvallisuuden kohdalla. Oy Vuoksenniska Ab oli kuitenkin aloittanut rautakaivostoiminnan Tammisaaren Jussarössä eikä sillä ollut mahdollisuuksia uusiin investointeihin Haverissa. Lisäksi rikkaimmat malmiot Haverissa oli käytetty ja kun kullan hinta maailmanmarkkinoilla laski voimakkaasti ei toiminnan jatkamista nähty mielekkäänä.

Haverista rakennettiin omakylä 1980-luvulla. Vastoinkäymiset estivät muut kehittämishankkeet.

Vuonna 1999 aloitettujen kehittämisprojektien tuloksena toimintaa vetämään perustettu Viljakkalan Haveri ry on kunnostanut kaivosmäellä kaivostornin, kaivostuvan ja muuntajarakennuksen, samoin ns. Vankitalon museoiksi sekä eräitä ulkorakennuksia. Alueelle on rakennettu myös rakennelmat kesäteatteria varten. Yksityiset ovat puolestaan kunnostaneet asuinrakennuksia käyttöönsä. Kaivosmäki valittiin vuonna 2004 vuoden teollisuusperinnekohteeksi."

Tiivistelmä tekstistä: Viljakkalan Haveri ry, Juha Laurén, Jussi Hartoma. Teoksesta Viljakkalan kunta 1847-2006.
 

Haverin kaivostoiminnasta

Viljakkalan Haverissa on ollut kaivostoimintaa 1600-luvulta lähtien. Ensimmäiset pöytäkirjamerkinnät kaivostoiminnasta ovat vuodelta 1726, ja ensimmäiset koelouhinnat tehtiin vuonna 1733, jolloin saatiin louhittua malmia, jonka rautapitoisuudeksi mitattiin 53 prosenttia.

1800-luvun alkupuolella malmia käytettiin Tampereen Finlaysonin rautavalimossa. Rautakaivostoiminta Haverissa kesti vuodesta 1753 vuoteen 1875.

Oy Vuoksenniska Ab aloitti malmitutkimukset vuonna 1935 ja totesi pian, ettei malmissa ollut riittävästi rautaa kaivostoimintaa varten. Malmista löytyi kuitenkin kuparia, kultaa ja hopeaa sen verran, että niitä kannatti louhia.

Vuonna 1939 Haveriin rakennettiin tuotantolaitokset ja asuinrakennukset kaivosperheille. Rikastamo Haverissa käynnistyi vuonna 1942, ja metalli jalostettiin raakarikasteeksi vuoteen 1948 asti. Uusi rikastamo valmistui vuonna 1950, jonka jälkeen kulta lähti Haverista 99,99 -prosenttisina jalokultaharkkoina. Helsingin olympialaisten kultamitalitkin tehtiin Haverin kullasta.

Haverin kultakaivos suljettiin vuoden 1960 lopussa. Yksi syy lopettamiseen oli kaivoksen vanhentunut tekniikka. Näihin aikoihin kultaa saatiin vuodessa n. 300 kg. Saman verran saatiin hopeaa, ja lisäksi kertyi kuparia 20-prosenttisena rikasteena 250-300 tonnia vuodessa.

Kaivosalue on tälläkin hetkellä (kirj. 2009) valtauksen alla, mutta se ei ole haitannut alueen kehitystä. Vanhat kaivosajan talot ja tuotantorakennukset on pääosin kunnostettu. Alueella on 12 taloa, joissa asutaan vakituisesti. Niin sanotulla kaivosmäellä on kunnostettu kaivosmuseo ja vanha entistetty "vankitalo", jossa venäläiset sotavangit asuivat sota-aikana.

Markku Pyykkö. Ylöjärvi yritteliäs puutarhakaupunki.
 

Luonto ja maisemat

Kurun valtit

Seitseminen on Ylöjärven vahvin matkailunähtävyys. Seitsemisen upeiden metsien lisäksi myös Kurussa on paljon matkailullisestikin merkittävää erämaa-aluetta, kulttuuria ja historiaa.

- Seitsemisen ja Kurun keskustan tulisi tukea toisiaan matkailullisesti. On paljon ihmisiä, jotka käyvät vain Seitsemisessä eivätkä tiedä Kurun keskusta mitään – ja toisin päin. Kurun opastus on Urheilutalolla, mutta jotta ulkopaikkakuntalainen löytää sinne, tarvitsee hän erillisen opastuksen, Kuru-Lehden päätoimittaja Juhani Latoniemi nauraa.

Latoniemen mukaan Seitseminen ja Kurun keskusta voitaisiin linkittää tarinoilla.

- Täällä Kurussa kultasuoni on kokonaan kaivamatta. Tätä paikkaa ei ole osattu vielä hyödyntää.

Latoniemen sanoin Suomen kasvun mahdollisuudet löytyy maaseudulta.

- Kasvukeskuksen voima on siinä, kuinka voimakas sen lievealue on. Ympäristö ylläpitää kasvukeskustakin. Tampereen vetovoimalle vahvemmasta yhteistyöstä olisi vielä paljon enemmän hyötyä esimerkiksi Hämeenkyröstä ja Ylöjärvestä.

Latoniemi listaa Kurun mahdollisuuksiksi myös suoratuotannon.

- Täällä on useita hienoja lihantuottajia ja kaikenlaista suoratuotantoa. Vilenin pariskunta on loistava esimerkki villisikoineen, strutseineen ja ylämaankarjoineen.

Teksti ja kuva: Vilja Pylsy
 

Vaikka Seitsemisen kasvu taittui, Ylöjärven matkailuvuosi oli totutun maaseutuvetoinen

Vuonna 2015 Ylöjärven suosituin matkailukohde oli Seitsemisen kansallispuisto. Takavuosina jopa 45 000 kävijän lukemiin yltänyt puisto houkutteli tällä kertaa äärelleen 40 800 luonnon ystävää. Kansallispuiston tulosta painoi koululaisille suunnattujen suo-opastusten loppuminen.

Ylöjärven Uutiset / Petri Karvinen. Lue tästä koko Ylöjärven Uutisten juttu.
 

Kuru - luonnostaan kaunis

Kurua markkinoitiin 1990- ja 2000-luvuilla iskulauseella "Kuru - luonnostaan kaunis". Kurun valttikortti matkailussa onkin aina ollut kaunis ja erämainen luonto. Kunnallispoliitikot ja virkamiehet ovat pohtineet 1970-luvulta lähtien, jolloin luontoretkeilyn suosio lähti nousuun, miten Kurun luonnon mahdollisuuksia voisi parhaiten hyödyntää. Kurun tärkeimmät matkailukohteet olivat Seitsemisen kansallispuisto ja Hevossaaren leirintäalue. Kunnallisen päätöksenteon kannalta tärkeä kysymys oli, paljonko matkailun edistämiseen kannatti sijoittaa kunnan varoja.

Marjo Heikkilä. Vanhan Ruoveden historia III. Kurun historia 1986-2008.
 

Ylöjärven luonto

Kanta-Ylöjärvellä on yli 70 pikkujärveä, 133 kilometriä rantaviivaa, biologisesti kiinnostavia soita ja korpimetsiä. Alueella on runsaasti metsiä. Lähes neljä viidesosaa niistä lasketaan kuuluvaksi tuoreisiin ja lehtomaisiin kankaisiin. Varsinaisia reheviä lehtoja on kuitenkin vähän. Ylöjärven kunnassa on viisi luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettua aluetta, yhteensä puolentoista sataa hehtaaria: Pinsiön harjualue, Ahveniston harjualue, Mustalammi, osa Valkeekiven lehtoa sekä pieni lähdelehto Pinsiössä. Arvokkaiksi kohteiksi mainitaan Natura-projektin yhteydessä myös Perkonmäki ja Taaborinvuori, Hirvijärvi lintujärvenä, Korpijärven haka ja Pinsiö Matalusjoki, josta osa on Ylöjärven puolella. Maakunnallisesti arvokkaiksi on niin ikään luokiteltu muutamia kohteita, muun muassa Sammatin katajaketo ja Kaitijärven kallio.

Ylöjärvi on voimakas muuttovoittokunta. Muuton mukana on saatu myös eläimistöön lajeja, joita ennen on katseltu vain kuvista. Yksi niistä on metsäkauris. Seudun rikkaimman lintujärven, Hirvijärven, asukkeihin on jo vuosia kuulunut ruskosuohaukka. Eläimistöön, varsinkin linnustoon, on oleellisesti vaikuttanut karjan laiduntamisen väheneminen. Se on tehnyt kottaraiset ja monet muut lajit aiempaa harvinaisemmiksi. Sama syy on myös kulttuurimaiseman puskittumiseen. Luonnon yleisilme on muuttunut ja muuttuu edelleen.

Otteita: Ylöjärven monimuotoinen luonto. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

"Varakkaat tamperelaiset alkoivat 1800-luvulla tehdä huviretkiä Näsijärvelle purjeveneillä ja pienillä höyryveneillä. Yhdistykset vuokrasivat hinaajan ja sen perään proomun, kun lähtivät lystireissulle. Retkiä tehtiin 1870-luvulla Ylöjärvellekin Näsijärven rantoja lähellä oleviin taloihin, joista vuokrattiin huoneet tanssia varten; mukana tuotiin omat eväät, sekä väkeviä, että pullo-olutta. Ylöjärven kuntakokouksessa 1874 valitettiin kaupunkilaisten aiheuttaneen haittoja: "Ylöspanevat säädyttömiä tanssia, jota seuraa tappelut, luikkaamista ja monta muuta pahuutta, kun myöskin tehdään kaikenlaista rauhattomuutta ja vahinko naapurinkin tiluksille ja paikoille aitain ja veräjäin repimisellä, vilja- ja heinämaitten tallaamisella y.m. ja että palkolliset ja muu työväki siitä johdosta viettää vielä seuraavan päivän päihtyneenä joutupäivää." Kuntakokouksissa käsiteltiin myöhemminkin kaupunkilaisten huvimatkojen kielteisiä seurauksia, sillä varomattomalla tulenkäsittelyllä aiheutettiin metsäpaloja, rikottiin aitoja ja tallattiin heinä- ja viljamaita. Paikkakuntalaisia kiellettiin vuosisadan vaihteessa sakon uhalla vuokraamasta tiloja nurkkatansseja varten, mutta sallittiin kuitenkin perhejuhlien lisäksi yleishyödyllisessä tarkoituksessa järjestetyt iltamat, mikä osoittaa, että yhdistysten retket olivat saaneet järjestyneen muodon ja hyväksytyn aseman."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven sijainti kaupungin naapurissa, alueen luonnonkauneus, laajat Näsijärven ranta-alueet ja lukuisat pikkujärvet houkuttelivat kesäisiä uudisasukkaita. Ylöjärven kesäasutuksen vaiheet olivat samantapaiset kuin Suomen muiden suurten kaupunkien lähialueiden. Paikkakunnan sijainti Näsijärven rannalla ja 1800-luvun lopulla alkanut höyrylaivaliikenne mahdollistivat huvila-asutuksen muodostumisen. Vuosikymmenien kuluessa kesäliikenne siirtyi vesireiteiltä maanteille ja ranta-alueille muodostui pienteiden verkosto, kun rantamökeille piti päästä autolla. Ylöjärven kesäasutuksen muodostuminen osoittaa pienessä mittakaavassa sen, miten tämä kesänviettotapa levisi eri sosiaaliryhmien piiriin ensin kaupungissa ja sitten kaupungista maaseudulle. Ylöjärven ensimmäiset kesäasukkaat olivat varakkaita kaupunkilaisia, jotka rakensivat isoja huviloita, mutta 1920- ja 1930-lukujen kuluessa huviloiden koko pieneni. Ammattityöväki alkoi rakentaa kesäasuntoja 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, jolloin Ylöjärven kesäasuntokanta kasvoi nopeasti. Kunnassa oli 1950-luvun puolivälissä n. 700 kesähuvilaa... Ylöjärvestä tuli paikkakunta, jonka kesämaisemat tulivat tutuiksi ja läheisiksi tuhansille. Kesävieraista tuli kesäasukkaita. Haja-asutusalueilla kesäasukkaat olivat merkittävä väestölisä ja kun kesäasukkailla ei vielä ollut paljon henkilöautoja, he käyttivät paikkakunnan palveluja: kauppojen toiminta vilkastui kesällä ja vaikutti merkittävästi kauppavuoden kokonaistulokseen. Maatalojen ja kesäasukkaiden välillä oli maitotinki ja muuta yhteistyötä. Näin muodostui kesäasukkaiden ja paikallisten välille tuttavuussuhteita."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Hevoset

Hevosista

Vuonna 1976 Ylöjärvellä toimintansa aloittanut ravirata on paikkakuntalaisille poikkeuksellisen merkittävä juttu.

- Ylöjärvelle on syntynyt hevospitäjän maine, ja uskon Teivolla olevan sen rakentumisen kannalta ratkaiseva merkitys, luonnehtii ravikeskuksen johtaja (2003) Markku Heikkilä.

Maantieteellisesti Teivo on osa Ylöjärveä, vaikka sijaitseekin Tampereen kaupungin omistamalla maa-alueella.

Suurelle osalle kuntalaisistakin tulee yllätyksenä, että Ylöjärvi kipuaa valtakunnan listalla kärkipäähän, kun lasketaan hevosmäärän suhdetta asukaslukuun. Vuonna 2003 paikkakunnan talleissa kapsutti kavioitaan 700 liinaharjaa, kun mukaan lasketaan Teivossa valmennettavat hevoset.

Hevostalous on levittäytynyt Ylöjärven lukuisiin kyliin, ja muun muassa Keijärven läheisyydessä on paljon toimintaa. Näkyviä maamerkkejä hevosharrastuksesta ja -elinkeinosta ovat esimerkiksi Teivon ravikeskus ja Jutan talli. Tilat ovat suuntautuneet mm. ratsastukseen ja ravihevosiin.

Ratsastuspuolella hevosinnostuksen leviämistä Ylöjärvellä on auttanut paikkakunnan nuorekkuus ja muuttovoittoisuus yhdistettynä siihen, että maaseutumaisuuttakin löytyy. Harrastajia riittää useammallekin tallille. Hevoselinkeinosta leipänsä tienaavat osaavat arvostaa myös sitä, ettei heinäntuottajia tarvitse lähteä kauas haeskelemaan.

Koosteet seuraavista: Huippulähtöjä ja hevoshuumaa. Huomaamatta hummapitäjäksi. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.

"Isäntien ylpeys olivat hyvät hevoset, joiden juoksutaitoa kokeiltiin paitsi kirkkomatkoilla myös raveissa. Ylöjärven Pohjoispuolinen Maatalousseura järjesti ensimmäiset ravit 1914 Kyöstinlahdella ja niistä iltamineen tuli vuosikymmeniksi jokavuotinen merkkitapaus. Ylöjärven Maamiesseura puolestaan järjesti raveja Keijärven jäällä ja ylöjärveläiset isännät kävivät kokeilemassa hevosten juoksukuntoa myös Tampereen Hippoksella."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kun Tampereen Hippoksen raviradan vuokra-aika 1970-luvulla päättyi, etsi Pohjois-Hämeen Hippos uutta radanpaikkaa ja päätyi eri vaihtoehtojen jälkeen Ylöjärvelle Teivaalanharjulle, jolta Tampereen kaupunki oli ostanut maata. Harjusta ajettiin ensin sora pois ja kuopan pohjalle rakennettiin rata ja rinteeseen avo- ja sisäkatsomot sekä pelitilat. Rata valmistui 1976 ja sitä kutsuttiin aluksi Tampereen tai Lamminpään raviradaksi, kunnes se nimettiin Teivon raviradaksi."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Ruoka ja juoma

Ailin limppu

"Ailin limpusta tuli Ylöjärvi-Seuran tunnetuksi tekemä merkittävä perinneruoka - liinoineen ja leipälautoineen, joka on merkittävä ja haluttu perinnetavara. Ailin limpusta ja sen synnystä kertoivat Aila Antila ja Laila Uosukainen seuraavasti: "Isoäitimme Hilda Jaakkola (os. Mustajoki) syntyi 11.9.1880 Karvialla. 1890-luvulla hän oli suuressa Kantin talossa sisäpiikana. Talon emäntä oli papin tytär. Entisaikaan uudet ruokaohjeet levisivät usein pappiloiden välityksellä. Karvian edellisen kirkkoherran Mauno Jaskarin tytär antoi tämän limppuohjeen isoäidille. Kun isoäiti sitten tuli Pinsiön Jaakkolaan vuonna 1901, hän aloitti leivän ja rievän leipomisen torimyyntiä varten... Pirkanmaan pitäjänruokaprojektin aluekokous päätti vuonna 1985 28:lle kunnalle omat perinneruoat... Mainittua Ailin limppua oli Ylöjärvellä valmistettu jo neljässä polvessa. Eipä siis ihme, että juuri siitä tuli Ylöjärven perinneruoka. Mukaan kokous liitti Ylöjärven osalta vielä saunapalvin."

Ylöjärvi-Seura 60 vuotta. Rakkaudesta kotipitäjään, 2013.
 

Tiivistelmä: Palvi ja limppu, olkaa hyvä. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

"Ylöjärvi kuuluu siihen alueeseen Suomessa, jossa hapanleipää leivottiin pari kertaa vuodessa iso leipomus, ja reikäleivät kuivattiin orsilla. Taloissa ei ollut leivinuunia päärakennuksessa vaan erillisessä pakarissa. Ensin vei aikansa, että pakarin iso uuni lämpeni. Esimerkiksi Pohjankylän Toikkosella leivottiin tämän vuoksi aluksi hevosille kauraleipää, jotta pakari lämpeni ja leipätaikina hapantui ja nousi hyvin, jolloin leivistä tuli kuohkeita, ja ne olivat kuivattuna mureita. Joka talon leivässä oli oma makunsa, sillä taikinajuuri säilyi sukupolvelta toiselle. "Puista taikinapyttyä ei pestä, vaan se kaavitaan puhtaaksi. Se ottaa siitä sen käymisen alun, kun siihen pannaan haalea vesi ja lämpöiset jauhot ja pidetään lämpöisessä paikassa." Kuivatettavan leivän piti olla hyvin hapantunutta."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Juhlapäiviksi leivottiin peruna-, piimä- ja siirappilimppua, joka tehtiin hapantaikinasta, johon lisättiin sokeria ja siirappia. Hapanleipä kuivattiin orressa, mutta limput laitettiin viljalaariin, jossa ne säilyivät hyvin. Viikoittain leivottiin ohrarievää ja vauraammissa taloissa pullaa. Rievä oli alun pitäen nimensä mukaan kohottamatonta leipää, mutta nimi säilyi, vaikka taikina alettiin kohottaa hiivalla."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven Karjalaiset vaalivat ja tekivät tunnetuksi karjalaista ruokaperinnettä. Hämäläisten ennakkoluuloja karjalaisia ruokia kohtaan kuvaa seuraava juttu: "Mikkolan Miina tuli meille ja sanoi, että karjalaisemäntä toi karjalanpiirakoita, mutta en minä niin nälkäinen ole, että pelkkää perunaa ja leipää syön, soosia siinä kanssa tarvitaan. Minä vein kutulle, mutta ei syönyt kuttukaan." Toinen samanlainen muisto: kun hämäläispojan nainut karjalaistyttö heti sodan jälkeen leipoi häihinsä piirakoita, eivät ne oikein menneen kaupaksi, koska olivat niin outoja."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Pirkkalan kirkkoherrana toimi 1800-luvun alkupuolella rovasti Magnus Born. Näihin aikoihin ei rahvaan keskuudessa vielä käytetty kahvia, eikä kahvista ja sen valmistamisesta juuri mitään tiedettykään. Tämän sai kokea myös kirkkoherra Born tultuaan pitämään lukukinkereitä Ylöjärvelle Tiitisen taloon. Emäntä oli kirkkoherraa varten ostanut kahvia haluten ilahduttaa arvokasta vierasta tällä uudella nautintoaineella. Hän keitti kauan kahvia, kaatoi sen jälkeen liemen maahan ja vei kahvinporot lautasella kirkkoherralle."

Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Palvilihaa

Ylöjärven perinneruokia ovat Ailin limppu ja palviliha. Ylöjärveläisen palvilihan tarina alkoi Metsäkylästä. Leo ja Irma Mattila ostivat 1957 Metsäkylästä tilan, jonka navetasta tehtiin lihahuone. Navetan viereen pykättiin savusauna lihojen palvaamista varten. Viidestä siasta tehtiin kaupat, lihat paloiteltiin, suolattiin ja kinkut sidottiin hamppunaruilla. Savusaunan kiukaassa poltettiin leppähalkoja. Kypsyminen oli hidasta, savuista ja hyvin tuloksen antavaa. Koe-erä onnistui. Palvilihan tarina oli syntynyt.

Tiivistelmä: Palvi ja limppu, olkaa hyvä. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Maatalous

"Kuohuva Tammerkoski oli voimanlähde, jolla käytettiin aluksi myllyjä. Ensimmäinen lähialueen kannalta merkittävä tuotantolaitos kosken rannalla oli kruunun viinanpolttimo, joka rakennettiin 1778 paikalle, jolle myöhemmin rakennettiin Finlaysonin tehtaat. Lähiseudun viljelijät myivät sinne viljaa, mikä oli helpotus, sillä viljankuljetusmatkat Turkuun olivat pitkät. Polttimo ei toiminut kuitenkaan pitkään. Tampereen kaupunki perustettiin 1779, mutta sillä ei alkuaikoina ollut suurta merkitystä lähialueille; monet suuntasivat kauppamatkansa edelleen rannikon kaupunkeihin, joissa viljasta sai paremman hinnan ja kaupungista ostettavien tuotteiden tarjonta oli parempi."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärvellä suuntauduttiin 1800-luvun lopulta alkaen maataloudessa maitotalouteen. Vuonna 1950 Tampereen talousalueella vain Kurussa ja Suoniemellä oli lehmien nautayksikköjen määrä peltohehtaaria kohden suurempi kuin Ylöjärvellä. Maidontuotanto peltohehtaaria kohden oli Ylöjärveä korkeampi Kangasalla ja Nokialla. Koko Suomen mittakaavassa Ylöjärvi oli maidontuotannossa huippuluokkaa. Ainoa ongelma oli maidon keräily, sillä paikkakunnan tiet olivat heikkokuntoisia ja routivat kesällä pahasti."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kaupungin läheisyys antoi mahdollisuuksia erilaiseen sopimusviljelyyn: esim. Keijärven Ollilassa viljeltiin 1940-luvulla sotavuosien jälkeen juurikasveja ja perunaa tamperelaisiin työmaaruokaloihin. Ylöjärvellä harjoitettiin 1950-luvun puolivälissä perunanviljelyä huomattavasti enemmän kuin Tampereen ympäristössä keskimäärin. Tunnetuin paikkakunnan perunanviljelijöistä oli Ylöjärven Pietilä, jossa oli jo 1920- ja 1930-luvulla viljelty runsaasti perunaa. Tila erikoistui 1950- ja 1960-luvulla perunanviljelyyn ja sai Peruna Pietilän liikanimen. Perunalla oli enimmillään 34 ha, ja se kylvettiin keväällä koneella mutta poimittiin syksyllä käsin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

1749 pähkinäpuita Kurussa

"1700-luvun puolivälissä tapahtui yleisessä suhtautumisessa talonpojan arkiseen työhön muutos, joka ennen pitkää tuli vaikuttamaan talonpoikaisuuteen. Valtakunnan hallitus ja maan sivistyneistö, Suomen oppineet, alkoivat kiinnostua ennen vähäpätöisinä pidetyistä maamiehen askareista. Sisämaassa tuli erityisesti pappien tehtäväksi neuvoa kansalle uutta...

Vanhan Ruovedenkin papisto näyttää ajan hengen mukaisesti valppaasti seurailleen luonnonilmiöitä ja pian vakavasti kiinnostuneen arkisesta maataloudesta. Emme niin ikään saa selville, miten pappien toiminta muuttui pari vuosisataa sitten, sen sijaan voimme lukea heidän muistiinpanoja mm. luonnonoikuista. Niinpä Kurun kappalainen Isak Florin pani vuonna 1749 merkille, että Kurun Riuttaskorvessa, Viholan talon luona kasvoi pähkinäpensasta, mikä oli harvinaista näin pohjoisessa. Muistiinpanoissaan hän lupasi lähettää näytteen Turun tuomiokapitulille. Vuonna 1753 hän lähetti maaherran pyynnöstä Turkuun pappilastaan kissan, jolla oli neljä korvalehteä. Vuodelta 1756 taas on maininta vastasyntyneestä 6-sormisesta tytöstä"

Tuomo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II. 1967
 

Käsityöläiset

Harvinaisilla erikoismiehillä saattoi vielä 1800-luvulla olla laaja toimipiiri. Vuonna 1829 kuulutettiin Kurun kirkossa: "Niille, jotka ovat puutteissa klasiruutuja heidän ickunoihinsa tehdän tämän kautta tiedoxi, että Ruoveden Storminiemen klasimästari huomenna elli maanandaina jälken puolenpäivän löyty Nygårdissa ja on hänellä myös ilman ruutuja uusia hattuja miesväelle kaupaxi, jos joku halaja osta."

Henkikirjoissa 1835 on mainittu Kurussa seuraavasti käsityöläisiä: 1 suutari, 2 seppää ja 3 räätäliä.

Tuomo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II. 1967
 

Palkolliset

"Koska palkollisväkeä oli 1700-luvun alkupuolella niukanlaisesti tarjolla ja talot verraten vähävaraisia, ei alueella juuri ollut vaaraa, että joku isäntä olisi pestannut väkeä enemmän kuin laki hänen kohdallaan salli; talollisia ei ainakaan ole tästä haastettu oikeuteen, kuten rikkomusten esiintyessä oli määrä tehdä. Sen sijaan oikeuden pöytäkirjoista voi havaita, että ilmeisesti vaivalla pestatuista on haluttu pitää kiinni. Pestinsä unohtaneita ja karanneita palkollisia kuuluteltiin tavallisesti kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen ja löydyttyä haastettiin oikeuteen, ellei sovinto muuten syntynyt. Oikeuteen vietyjä pestautumista koskevia riitoja on parinkymmenen vuoden ajalta kymmenittäin. Heikki Martinpoika Karhe Hämeenkyröstä oli syksyllä 1721 pestannut puolikasvuisen piian Helga Yrjöntyttären Kurun Hainarista messinkisormuksella ja kaulaliinalla. Oikeus määräsi tytön lähtemään sopimuksen mukaan naapuripitäjään, vaikka kotikylässäkin olisi eräs sotilaanvaimo tarvinnut hänet lapsenvahdiksi."

Tuomo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II. 1967
 

Kunnallishallinto

Viljakkalan kunnallishallinnon syntyvaiheet

Kunnallislain perusteella pidettiin ensimmäinen yhteinen pitäjänkokous Hämeenkyrössä joulukuun 11. päivänä vuonna 1865 Hämeenkyrön pappilassa, jonne oli saapunut myös Viljakkalan miehiä. Kokouksessa päätettiin asettaa Hämeenkyröön kunnanhallitus, mutta kun Viljakkalan kappeliseurakuntalaisilta tiedusteltiin, yhtyvätkö he hämeenkyröläisten kanssa yhteiseen kunnallishallintoon, antoivat viljakkalalaiset kieltävän vastauksen ilmoittavansa haluavansa olla "erinäisenä kuntana erinäisellä hallituksella."

Tämän johdosta harkittiin kunnallishallituksen asettamista Viljakkalan kappeliin myöhemmin. Oman kunnallishallinnon aloittaminen Viljakkalassa jäi kuitenkin vielä toteuttamatta, ja Viljakkalan edustajat kävivät seuraavina vuosina Hämeenkyrön kuntakokouksissa.

Viljakkalan oma kunnallishallinto sai alkusysäyksensä vasta vuonna 1872, kun tuli esille kysymys kansakoulun perustamisesta Hämeenkyröön. Hämeenkyröläiset päättivät 23.12.1872 pidetyssä kuntakokouksessa, että viljakkalalaisten on otettava osaa Hämeenkyröön perustettavan kansakoulun rakentamiseen. Koska koulu ei kuitenkaan olisi hyödyttänyt viljakkalalaisia pitkien välimatkojen vuoksi, anottiin kuvernööriltä muutosta päätökseen. Kuvernöörin vastaus oli kuitenkin epäsuotuisa viljakkalalaisille. Tästä syystä Viljakkalan kirkonkokous kokoontui pohtimaan asiaa ja päätti lähettää valituskirjelmän keisarille. Samalla päätettiin myös anoa kuvernööriltä Viljakkalan omaa kunnallishallintoa. Ajatus oman kunnallishallinnon perustamisesta oli nimittäin tullut taas esille 3.11.1872 pidetyssä kirkonkokouksessa, jossa päätettiin ryhtyä ajamaan asiaa ja valittiinpa jo aikanaan virkoihin tulevat kunnalliset toimihenkilöt. Kuntakokouksen tulevaksi esimieheksi valittiin pastori K. A. Mittler ja kunnallislautakunnan esimieheksi M. W. Poussa. Kuvernööri myönsikin sitten lokakuun 30. päivänä v. 1873 antamassaan päätöksessä Viljakkalalle oman kunnallishallinnon vuoden 1874 alusta alkaen.

S. Jussi Kaskimies, Hannu Sinisalo. Viljakkala - pitäjä Pirkanmaalta
 

Viljakkalan koulun rakentaminen

Viljakkalan ensimmäinen kuntakokous pidettiin Heiskan talossa 18.1.1874. Kokouksessa käsiteltiin pääasiassa kansakoulun rakentamista ja päätettiinkin anoa kuvernööriltä, että kansakoulun rakentamiseen Hämeenkyröön ei ryhdyttäisi, ennen kuin keisarin päätös asiassa olisi saapunut. Viljakkalalaiset ilmoittivat olevansa haluttomia koulun rakentamiseen Hämeenkyröön ja aikoivat seuraavassa kuntakokouksessa keskustella oman kansakoulun rakentamisesta Viljakkalaan. Pöytäkirjan allekirjoittajina olivat kokouksen puolesta kuntakokouksen esimies K. A. Mittler ja pöytäkirjan tarkastajat Emanuel Hoppu, Benjamin Orasa, A. A. Packalen ja J. A. Rosengren.

Vaikka senaatin päätös kansakouluasiassa ei vielä ollutkaan saapunut, päättivät Viljakkalan kuntalaiset 1.3. pidetyssä kokouksessa, että kuntaan perustetaan ylempi kansakoulu, ja kuntakokouksen esimies K. A. Mittler valtuutettiin anomaan Senaatilta palkkausapua yhdelle miesopettajalle. Samassa kokouksessa valittiin myös komitea, jonka tuli etsiä sopiva koulun sijoituspaikka. Toimikunta ilmoitti saman vuoden huhtikuussa, että Jooseppi Kurki olisi halukas luovuttamaan ns. Talvisuon maasta alueen koulun tontti- ja viljelysmaaksi ikuisiksi ajoiksi kunnalle 100 markan kauppahinnasta ja 25 markan vuotuisesta vuokrasta. Kuntakokous hyväksyi laaditun kauppakirjan. Lokakuun 29. päivänä antamassaan päätöksessä Senaatti vapautti kunnan ottamasta osaa Hämeenkyrön koulun rakentamiseen ja myönsi 600 mk kansakoulun opettajan palkkaamiseksi Viljakkalaan. Koulun rakentaminen aloitettiin vuonna 1875 ja se valmistui v. 1877 siten, että koulu saattoi aloittaa toimintansa syyskuun 18. päivänä. Syyslukukaudella oppilaita oli 44, mutta keväällä 1878 oppilaita erosi paljon ilmeisesti koulunkäyntiin tottumattomina. Ensimmäisenä opettajana toimi August Favén Vöyristä.

S. Jussi Kaskimies, Hannu Sinisalo. Viljakkala - pitäjä Pirkanmaalta
 

Ylöjärven kehittyminen kaupungiksi

"Ylöjärven alue kuului aluksi Suur-Pirkkalaan, johon kuuluivat nykyisen Pirkkalan lisäksi Nokia, Tampereen läntiset osat ja alueita Viinikanlahden eteläpuolelta sekä Ylöjärvi... Ylöjärven eli Peräkunnan kappeliseurakunta perustettiin 1779 eli samana vuonna kuin Tampereen kaupunki... Vuonna 1865 asetettiin uusi kunnallisasetus, joka erotti maallisen ja kirkollisen hallinnon eli kuten asetuksessa sanottiin: "Kukin seurakunta on itsepäällensä erinäinen kunta". Kappeliseurakunta saattoi myös itsenäistyä, mutta asia oli alistettava kuvernöörin päätettäväksi. Pirkkalan pitäjänkokouksessa esitettiin joulukuussa 1865, että Pirkkala ja Ylöjärvi muodostaisivat yhteisen kunnan. Ylöjärven edustajat eivät hyväksyneet esitystä, vaan katsoivat, että Ylöjärven kappeli tuli erottaa itsenäiseksi kunnaksi. Asiaan paneuduttiin ja käytettiin hyväksi kolmen vuoden valmisteluaika, minkä jälkeen Ylöjärven kunnan itsenäinen toiminta alkoi vuoden 1869 alusta. Osasyy siihen, että asiaa ei kiirehditty, oli varmasti poikkeusajalla, nälkävuosilla, sillä kappeliseurakunnan johtomiehillä oli kylliksi tekemistä siinä, että he huolehtivat puutteessa olevista. Katovuonna 1867 kuoli 239 ylöjärveläistä, kun normaalivuosina kuolleiden määrä vaihteli 50:n molemmin puolin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kunnallisasetuksessa määrättiin tarkasti kunnan tehtävät, joita olivat: kansakoulujen asettaminen, yhteisen järjestyksen edistäminen, terveyteen- ja sairaanhoitoon kuuluvat asiat mm. rokottaminen ja kätilöiden palkkaaminen. vaivaishoito, pitäjän yhteisistä rakennuksista mm. pitäjäntuvasta ja lainamakasiinista huolehtiminen, petoeläinten hävittäminen, kalastusasiat ja palontorjunta. Lisäksi kunta huolehti teiden rakentamisesta ja korjauksesta. Varat kerättiin veroina, joita kannettiin eri perusteiden mukaan eri tarkoituksiin."

(oletus, että kyse 1800-1900 -lukujen taitteesta)

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven kunnan toiminnan aloittamista valmisteltiin kirkonkokouksissa. Marraskuussa 1868 valittiin henkilöt valmistelemaan ääni- ja verolistaa kunnallishallitusta varten. Ylöjärven kirkossa3.1.1869 pidetyssä kunnalliskokouksessa valittiin Ylöjärven kunnallishallituksen esimieheksi kolmeksi vuodeksi seurakunnan vaivaisvaraston hoitaja Efraim Martin. Valittu kunnanhallitus kokoontui ensimmäisen kerran sunnuntaina 24.1.1869 jumalanpalveluksen jälkeen kirkon sakaristoon valitsemaan toimihenkilöt huolehtimaan kunnan virallisista tehtävistä. Kunnan ensimmäinen työntekijä oli kunnallislautakunnan esimieheksi valittu kappalainen Alfred Sadenius, joka 250 mk:n vuosipalkkiota vastaan huolehti erilaisten ääni- ja maksatusluetteloiden laatimisesta ja kirjeenvaihdosta sekä hankki kunnallishallituksen ja -lautakunnan tarvitsemat paperit ja kirjat. Lisäksi hän antoi kappalaisenpappilan väentuvan kunnan ja lautakunnan kokoushuoneeksi. Siellä pidettiin kokouksia vielä senkin jälkeen, kun Sadenius 1883 luopui kunnallislautakunnan jäsenyydestä."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994. 
 

"Suuren tilan Ylöjärven kuntakokousten pöytäkirjoissa veivät ensimmäisinä vuosina ilmoitukset ja kuvaukset petoeläinten tappamisesta ja niistä maksetuista tapporahoista. Kuntalaiset tiesivät hyvin, miten petoeläinten kaadosta sai korvauksen: petoeläinten nahasta piti merkiksi leikata korvat, jotka tuotiin kuntakokoukseen. Asia kirjattiin pöytäkirjaan ja kaatajan sai pöytäkirjasta otteen, jota vastaan nimismies maksoi tapporahan. Kesällä 1877 aiheuttivat sudet niin paljon vahinkoa, että Ylöjärvellä ja Pirkkalassa järjestettiin susijahti, tehtiin sudenkuoppia, ansatarhoja, asetettiin loukkuja, satimia ja myrkkysyöttejä. Tehojahti tuotti ilmeisesti tulosta, sillä merkinnät tapporahoista vähenivät 1880-luvulla."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Lielahden liittäminen Tampereeseen tuli Ylöjärven valtuustossa esiin maaliskuussa 1927, kun sanomalehdistä oli luettu, että Tampereen nk. esikaupunkikomitea esitti Lielahden liittämistä kaupunkiin yhdessä Pohjois-Pirkkalassa olevien Tampereen esikaupunkien kanssa... Ylöjärvellä liitosta vastustettiin. Valtioneuvosto päätti 1936 liittää Pohjois-Pirkkalan alueella olleet Tampereen esikaupungit Tampereeseen vuoden 1937 alusta, vaikka Tampereen kaupunginvaltuusto vastusti asiaa yksimielisesti. Tämän päätöksen jälkeen Hämeen läänin maaherra esitti valtioneuvostolle, että Tampereeseen liitettäisiin samanaikaisesti esikaupunkikomitean mukaisesti osia Ylöjärven kunnasta, koska niissä oli samanlaista esikaupunkiasetusta kuin Pohjois-Pirkkalassakin... Sota katkaisi liitosasian valmistelut, mutta välirauhan aikana kysymys nousi uudelleen esiin ja Ylöjärven valtuusto vastusti sitä edelleen yksimielisesti. Lielahden liitoskysymys muutti Tampereen aseman suhteessa Ylöjärveen. Kasvava kaupunki oli 1800-luvun puolivälistä alkaen ollut maalaiskunnalle tärkeä kauppakumppani, joka oli antanut monia lisätoimeentulomahdollisuuksia sekä talollisille että torppareille ja pieneläjille. Kun Tampereen kaupungin perusta, teollisuus, levisi Ylöjärven puolelle Lielahteen ja Niemeen, muuttuivat asetelmat - kaupungista tuli uhka maalaiskunnan olemassaololle... Tämä saattoi vaikuttaa myös siihen, miten Ylöjärven kunnan puolella suhtauduttiin teollisuuteen, sillä sen hakeutumista paikkakunnalle ei edistetty ennen kuin vasta 1950-luvun lopulla. Lielahden liittäminen Tampereeseen ei ollut paikkakunnalle vain aluekysymys vaan mitä suurimmassa määrin taloudellinen kysymys, sillä lielahtelaisten maksamilla verotuloilla oli kunnan taloudessa suuri merkitys. Tosin taajaväkinen alue vaati myös kunnan varoja ja sinne rakennettiin Ylöjärven ensimmäinen kivirakenteinen julkinen rakennus, kansakoulu."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kaksikymmenluvun lopussa esiin noussut kysymys Lielahden alueen liittämisestä Tampereeseen muutti maalaiskunnan ja kaupungin suhteen: kaupunki, joka oli ollut maalaiskunnalle voimavara ja maataloustuotteiden markkina-alue, muuttui uhkaksi sen itsenäisyydelle. Tampere kasvoi nopeasti; 1950 siellä oli jo yli 100 000 asukasta ja kasvu oli 1950- ja 1960-luvulla noin 3 000 asukasta vuodessa.

Ylöjärven kunnan toimintaan vaikutti 1940-luvulla epätietoisuus Lielahden kohtalosta eikä mitään suuria investointeja uskallettu tehdä. Lopulta valtioneuvosto päätti kesäkuussa 1948, että Lielahden alue liitetään Tampereeseen vuoden 1950 alusta. Alueella asui 1931 henkeä, kun muun Ylöjärven asukasluku oli 5547, joten kunnan asukasluku pieneni yli kolmanneksella. Vielä suurempi vaikutus oli kunnan talouteen, sillä noin puolet verotuloista oli kertynyt Lielahdesta. Sen vuoksi Ylöjärven veroäyri jouduttiin nostamaan 12 markkaan, kun Hämeen läänin kuntien veroäyri oli keskimäärin alle 10 markkaa."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärvi kuului 1940-luvun lopulla yhä selvemmin Tampereen vaikutuspiiriin ja siitä alkoi muodostua maaseudulta muuttajille välietappi ennen siirtymistä Tampereelle tai muihin teollisuuskeskuksiin. Tämä tuli selvästi esiin 1950-luvun alussa, kun tarkasteltiin Hämeen läänin kuntien muuttovoitto ja muuttotappiolukuja, sillä Tampereen naapuripaikkakunnat saivat yhä selvemmin asukkaikseen niitä, jotka muuttivat Tampereen vaikutusalueelta. Näitä muuttovoittokuntia olivat Ylöjärven lisäksi Pirkkala, Lempäälä ja Kangasala."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärvelle laadittiin 1950-luvulla kuntasuunnitelma, jota varten tutkittiin, miten ylöjärveläiset käyttivät oman paikkakunnan ja Tampereen vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Tutkimuksessa tuli selvästi esiin, että Tampereella työssä käyvät kävivät siellä myös vapaa-aikanaan erilaisissa tilaisuuksissa, eivätkä pitäneet matkaa esteenä. Tutkimuksessa todettiin, "että työmatkalla, jos se pysyy kohtuuden rajoissa, ei ole merkitystä viihtyvyydelle ja tutkimuksen kohteena ollutta Ylöjärven eteläosaa voitaneen pitää sijaintinsa kannalta sopivana suunniteltaessa Tampereella työssä käyville viihtyisiä asuntoalueita." Tästä ajatuksesta muodostui yksi periaate, jonka mukaan Ylöjärven kuntaa seuraavien vuosikymmenien aikana kehitettiin. Vain osa 1957 laaditussa kuntasuunnitelmassa esitetyistä käytännön ratkaisuista toteutettiin, mutta väkiluvun kasvu sen sijaan ylitti selvästi asetetut tavoitteet."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven kunta alkoi 1950-luvun kuluessa kiinnittää erityistä huomiota teollisuuden saamiseen kuntaan, kun Lielahden teollisuus kuntaliitoksen myötä menetettiin. Ylöjärven kuntasuunnitelmassa 1957 todettiin, että maantieteelliset edellytykset teollisuuden sijoittumiseen paikkakunnalle olivat hyvät, mutta että sille oli luotava käytännön toimintaedellytykset. Teollisuutta varten varattiin alueita mm. Soppeenmäen länsipuolelta Vaasantien varrelta, mutta samalla todettiin, että sekä teollisuuden tarvitsemasta kunnallistekniikasta että sähkö- ja tieliikenneyhteyksistä tuli huolehtia. Asia nähtiin niin tärkeänä, että kunnassa sitä pohtimaan nimettiin teollistamislautakunta. Teollisuudelle alettiin luoda toimintaedellytyksiä... Ylöjärven teollisuusalueelle saatiin nopeasti yrittäjiä, jotka olivat aloittaneet toimintansa toisaalla... Uuden teollisuusalueen ensimmäinen yritys oli Huurteen kylmäteollisuus, jonka Paavo Suominen perusti 1946."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven houkuttelevuutta asuin- ja yrityskuntana vähensi 1950-luvun alussa huomattavan korkea veroäyri, joka oli 12 mk, kun samaan aikaan muiden Tampereen lähikuntien veroäyri oli 9 mk. Veroäyrin korkea hinta johtui Lielahden liittämisestä kaupunkiin ja kunnan suurista kouluinvestoinneista.

Tässä tilanteessa Ylöjärven kunta päätti 1953 teettää kuntasuunnitelman, joka oli uraauurtava tilaus, sillä yhtään näin laajaa kuntasuunnitelmaa ei ollut Suomessa valmiina, joten työmenetelmiä kehiteltiin työn kuluessa... Kuntasuunnitelma oli tavallaan yleiskaava, sillä siinä varattiin mm. alueita teollisuudelle ja asumiselle. Kehitettäviä asuinalueita olivat mm. Kirkonkylä, Vuorentausta, Siivikkala, Veittijärvi ja Paronen. Veittijärven pohjoisrannalle esitettiin rakennettavaksi, "uudenaikainen puutarhakaupunginosa, jonka yleistaso on korkeampaa luokkaa kuin Tampereen uusien asuntoalueiden, tulee se vetämään puoleensa lähinnä Tampereen varakasta keskiluokkaa eikä sanottavasti tule supistamaan muuta rakennustoimintaa Ylöjärvellä." Veittijärven asuntoalue ei toteutunut, kuten ei myöskään se ajatus, että Takamaalle olisi tullut rautatien myötä Parosten asema ja sen ympärille asuntoalue. Sen sijaan Kirkonseudun, Vuorentaustan ja Siivikkalan rakentaminen toteutui. Veittijärven kehittämiseen palattiin 1990-luvulla, jolloin järven eteläpuolelle rakennettiin vuoden 1996 valtakunnallisten asuntomessujen asuntoalue."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kun Ylöjärvellä oli monen vuoden neuvottelujen jälkeen päästy poliittiseen yksimielisyyteen virkanimityksistä, nousi kuntauudistuslain käsittelyn yhteydessä esiin Ylöjärven liittäminen Tampereeseen, mitä kaikki poliittiset ryhmät yksimielisesti vastustivat. Tällöin esitettiin, että pienet alle 4000 asukkaan kunnat liitettäisiin isompiin ja että kuntien tulisi lisätä yhteistyötä. Tampereen Liikennealueen Seutusuunnitteluliitto tutki alueen kuntien yhteistyömahdollisuuksia ja esitti että Kuru, Pirkkala, Teisko ja Ylöjärvi muodostaisivat Tampereen kaupungin kanssa yhteistoiminta-alueen ja voisivat myöhemmässä vaiheessa liittyä yhdeksi kunnaksi... Uhka siitä, että Ylöjärvi liitettäisiin Tampereeseen, vaikutti kunnalliseen päätöksentekoon, jossa siirryttiin lyhyen tähtäimen päätöksenteosta pitkän ajan suunnitteluun. Ylöjärven ensimmäinen kunnallinen investointiohjelma hyväksyttiin 1967 ja se muutti kunnallisen toiminnan sykäyksellisesti pitkäjännitteisemmäksi, sillä siihen asti hankkeista sovittiin talousarvion yhteydessä vuodeksi kerrallaan."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kaupankäynti maaseudulla sallittiin 1859, mutta asetuksessa määriteltiin, että kaupan etäisyyden kaupungista piti olla vähintään 50 virstaa eli 53,5 km, joten Ylöjärvi oli kokonaan tämän kaupungin suoja-alueen sisäpuolella. Kun matkat lyhennettiin 1861 peninkulmaan, jäi Ylöjärven kirkonkylä vielä raja-alueelle. Vuodesta 1879 maakaupan sai avata missä tahansa maaseudulla. Kun maakauppa sallittiin, todettiin Pirkkalan pitäjäkokouksessa, että sekä emäkirkon että Ylöjärven kappelin alueelle oli syytä saada kauppias. Ylöjärveläinen räätäli Kustaa Sillman ilmoitti olevansa halukas perustamaan maakaupan Nummi-Äijälän tilan maille Hämeenkyrön maantien ja Kurun risteykseen. Kuvernööri puolsi hakemusta, vaikka paikka olikin lähempänä kaupunkia kuin asetus edellytti, mutta senaatti katsoi sen olevan liian lähellä Tamperetta."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärveläinen identiteetti on mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa. Suomen lapsirikkaimpiin sukeutuvalla paikkakunnalla vain joka neljäs asukas on syntyperäinen ylöjärveläinen. Väki on koulutettua, nuorta ja maailmaa nähnyttä. Toisaalta historian juurakko on vanha ja tiheä, ja kulttuuriympäristö tarjoaa uudellekin asukkaalle jännittäviä kiinnekohtia menneisyyteen.

Elinkeinotoiminnalle Ylöjärvi on jo pitkään tarjonnut houkuttelevan sijoittumisvaihtoehdon liikenneyhteyksiensä ja tonttitarjontansa ansiosta. Vireä yrityselämä on tehnyt Ylöjärveä tunnetuksi maailmalla."

Tomi Järvenpää. Katkelma saatteesta. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Vanhan-Ruoveden rajat

"Alkuperäiseen Ruoveden hallintopitäjään, joka 1500-luvulla syntyi Ylä-Satakunnan pohjoisille erämaille, kuuluivat Kurun, Ruoveden, Pohjaslahden, Vilppulan, Keuruun, Pihlajaveden, Multian, Virtain ja Ähtärin seudut. Lisäksi siihen kuului vähän aikaa yksityisiä kyliä Kuorevedestä (Kuoreniemi), Ikaalisista (Juhtimäki), Parkanosta (Aure), Kiniöstä (itäosa), Lehtimäestä (itäosa) ja Soinista (eteläosa). Kirkollisin perustein kuului vanhaan Ruoveteen Mäntän seutu ja Keuruun eteläiset kylät (ns. Vesi-Keuruu), jotka hallinnollisesti olivat Hämettä. Näsijärven reitin eri haarat olivat se yhdistävä liikennemaantieteellinen tekijä, joka sitoi tälle laajalle tietämättömälle alalle hajonneen harvan asutuksen yhdeksi kokonaisuudeksi."

Niilo Söyrinki, Ville Luho, Mauno Jokipii. Vanhan-Ruoveden historia I. 1989.
 

Kurun verotuksesta

"Vaikka verot ankarasti painoivat suurvaltakauden ruoveteläisiä ja keuruulaisia, niin talojen veronmaksukyvyttömyys eli autius ajoittain saavutti tavattomat mittasuhteet, ei mitään suurempia verotuksesta johtuvia mellakoita tapahtunut. Vuonna 1628 levittivät Matti Mylläri ja Yrjänä Olavinpoika Kurun Olkitaipaleelta huhua, ettei ylimääräistä ns. "kolmen markan apua" tarvitsisi maksaakaan kuin yksi markka, mikä pitkän aikaa haittasi tämän veron kokoamista pitäjästä. Oikeus havaitsi tämän kuitenkin tapahtuneen "hulluudesta ja tietämättömyydestä", ja niin asianosaiset selvisivät hairahduksestaan menettämättä henkeään. Uppiniskaisuuden vuoksi saattoi joillakin kerroilla parikymmentäkin talonpoikaa jäädä pois rästikäräjiltä, josta heitä heti sakotettiin. Joku kimpaantunut isäntämies saattoi tarttua kirveeseen ja uhata sillä verojen ulosmittaajaa, minkä johdosta lautakunta vuonna 1708 sai aiheen lausua, että pitäjäläiset yleensäkin osoittavat vastahakoisuutta verojen maksamisessa ja käyttäytyvät epäkohteliaasti veronkantomiehiä kohtaan, mutta tällaisiin tapauksiin vastustus sitten rajoittuikin."

Niilo Söyrinki, Ville Luho, Mauno Jokipii. Vanhan-Ruoveden historia I. 1989
 

Kohti itsenäistä Kurua

"Kurulaiset olivat uskollisesti seisseet Ruoveden emäseurakuntalaisten rinnalla vastustamassa kirkkoherrakunnan pohjoisosien irtautumispyrkimyksiä. Näin kurulaiset olivat tehneet lähinnä sen vuoksi, että pelkäsivät kirkkoherrakunnan pienentyessä omien rasitustensa lisääntyvän. Kun senaatti lopulta oli tehnyt päätöksen Virtain ja Ähtärin itsenäistymisestä. ryhtyivät kurulaisetkin välittömästi hankkimaan eroa Ruovedestä. Helmikuun 5. päivänä 1860 valtuutettiin nimismies K. F. Wegelius ajamaan "Kurun kappelimiesten pyyntöä" saada Kuru itsenäiseksi seurakunnaksi. Senaatti ei päätöksessään 17. huhtikuuta kuitenkaan hyväksynyt irtautumista lausuen, että anomuksessa ei ollut kyllin painavia syitä Kurun itsenäistymisen puolesta.

Kurulaiset päättivät aloittaa heti uudestaan ja lupasivat tulevan kirkkoherran palkaksi 80 tynnyriä viljaa sekä ylläpitää virkataloa, josta uskoivat kirkkoherralle puhdasta tuottoa 30 tynnyriä jyviä vuosittain. Turun ja Porin läänin kuvernöörikin oli jo siinä vaiheessa Kurun itsenäistymisen kannalla. Tällöin ruoveteläiset valtuuttivat kirkonisäntä Aukusti Mäkipeskan kaikin keinoin vastustamaan Kurun irtautumista. Senaatti ei asiaa käsitellessään 1. lokakuuta 1861 tälläkään kerralla hyväksynyt kurulaisten anomusta. Pidettiin kurulaisten kirkkoherralleen suunnittelemaa palkkaa liian pienenä. Myös katsottiin, että kurulaiset joutuisivat olemaan vain yhden papin, kirkkoherransa, palvelusten varassa ja tämän sairastuessa olisi koko seurakunta vailla pappia. Kappeleilla sentään oli aina mahdollisuus saada virka-apua emäseurakunnasta. Kurulaisten mielestä varmasti sitä apua oli tullut perin harvoin. Kurun itsenäistymisestä annettiin päätös vasta vuonna 1872. Käytännössä itsenäistyminen toteutui vuonna 1893."

Timo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II.
 

Seurakunta

Viljakkalan seurakunta

"Viljakkala - pitäjä Pirkanmaalla - teoksessa Kaskimies-Sinisalo pitää todennäköisenä, että jo varhaiskeskiajalla Viljakkalan kylässä ja sen lähikylissä oli voimakas asutus. Koska taloja oli paljon, oman kirkon (Viljakkalan ensimmäinen kirkko) rakentaminen oli keskiajalla ollut mahdollista. Yhtenä mahdollisena osoituksena tuollaisesta kirkosta Kaskimies-Sinisalo pitää keskiaikaisia puuveistoksia ja Viljakkalan Kyrönsarvea, jonka käyttö pohjautui keskiaikaiseen tai ehkä vieläkin vanhempaan perinteeseen. Sarven hän mainitsee vetäneen 1,2 litraa nestettä. Viljakkalassa sarvi täytettiin sahdilla ja käytön loppuaikoina myös viinalla. Aikaisemmin hän mainitsee sarvea säilytetyn kirkon keskellä kynttiläkruunussa riippumassa. Sarvi oli samankaltainen kuin Hämeenkyrössä säilytettävä sarvi."

Viljakkala. Juomasarven C14 ajoitus 2006. Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö, Ulla Lähdesmäki, 2006.
 

"Viljakkala oli senaatin päätöksellä 7.12.1844 muodostettu Hämeenkyrön kappeliseurakunnaksi, jota aluksi hoitanut pitäjänapulainen Arvid Utter hukkui 31.8.1862. Hänen kuoltuaan emäseurakunnan papit kävivät Viljakkalassa pitämässä jumalanpalveluksia milloin ehtivät, kunnes Utterin seuraajaksi tuli F. A. Viberg, joka toimi aluksi ylimääräisenä pappina ja vuodesta 1867 lähtien kappalaisena. Viljakkalan talolliset tekivät vuonna 1869 ensimmäisen aloitteen kappelinsa erottamisesta itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta asia lienee tällöin rauennut Hämeenkyrön kirkkoherran Georg Jakob Forsmanin tuomiokapitulille antamaan selvitykseen, jonka mukaan Viljakkalan 1565 asukkaan taloudellinen kantokyky tuskin riittäisi kirkkoherran palkkaamiseen.

Viljakkalalaiset eivät unohtaneet itsenäisyysajatustaan, vaan ottivat sen esille aika ajoin, ensimmäisen kerran kirkonkokouksessaan 1874. Asiasta pidettiin 18.7.1892 Hämeenkyrön emäseurakunnan ja Viljakkalan kappeliseurakunnan yhteinen kirkonkokous, jossa tällä kertaa törmättiin kyröläisten vastustukseen, nämä kun pitivät Viljakkalaa liian vähäisenä erotettavaksi eivätkä ennen kaikkea halunneet antaa sille osuutta kirkkoherran virkatalosta... (Käräjöitiin monia vuosia). Monivuotinen käräjöinti lienee lopulta osaltaan vaikuttanut siihen, että Viljakkalan itsenäistyminen toteutui lopullisesti vasta 1921, jolloin se sai ensimmäisen oman kirkkoherran."

Hämeenkyrön historia III Vuodesta 1866 vuoteen 2000. Terhi Nallinmaa-Luoto ja Marja Agge.
 

Kanta-Ylöjärven seurakunta

"Kansanvalistuksen kannalta tärkeä seikka oli kirjasto, jota Ylöjärvellä alettiin koota samaan aikaan, kun kansanopetusta järjestettiin. Se oli merkittävä asia, sillä kodeissa ei tuossa vaiheessa ollut juurikaan muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, usein vain virsikirja ja katekismus. Seurakunta oli alkuunpanija myös tässä hankkeessa ja seurakuntalaisilta kerättiin 1860-luvun alussa varoja kirjastoa varten. Seurakunnan kirjasto alkoi toimia vuosikymmenen lopulla ja 1874 kirjastossa oli 70 kirjaa. Kirjastoa hoiti aluksi seurakunnan kappalainen ja myöhemmin lukkari."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven kunnan toiminnan aloittamista valmisteltiin kirkonkokouksissa. Marraskuussa 1868 valittiin henkilöt valmistelemaan ääni- ja verolistaa kunnallishallitusta varten. Ylöjärven kirkossa3.1.1869 pidetyssä kunnalliskokouksessa valittiin Ylöjärven kunnallishallituksen esimieheksi kolmeksi vuodeksi seurakunnan vaivaisvaraston hoitaja Efraim Martin. Valittu kunnanhallitus kokoontui ensimmäisen kerran sunnuntaina 24.1.1869 jumalanpalveluksen jälkeen kirkon sakaristoon valitsemaan toimihenkilöt huolehtimaan kunnan virallisista tehtävistä. Kunnan ensimmäinen työntekijä oli kunnallislautakunnan esimieheksi valittu kappalainen Alfred Sadenius, joka 250 mk:n vuosipalkkiota vastaan huolehti erilaisten ääni- ja maksatusluetteloiden laatimisesta ja kirjeenvaihdosta sekä hankki kunnallishallituksen ja -lautakunnan tarvitsemat paperit ja kirjat. Lisäksi hän antoi kappalaisenpappilan väentuvan kunnan ja lautakunnan kokoushuoneeksi. Siellä pidettiin kokouksia vielä senkin jälkeen, kun Sadenius 1883 luopui kunnallislautakunnan jäsenyydestä."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven kirkko. Kirkonsuunnittelija ei tuntenut maalaisseurakunnan varallisuutta ja suunnitteli torniin kellon kaupunkikirkkojen tapaan. Seurakunnalla ei ollut varaa teettää kelloa, mutta sen paikalle maalattiin kellotaulu ja viisarit samaan tapaan kuin tuolloin rakennusten symmetriavaatimusten takia saatettiin maalata valeikkunoita."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kirkko oli 1800-luvun lopulla keskeinen tiedotuspaikka, sillä siellä luettiin myös maalliset kuulutukset. Sen vuoksi eri puolilta seurakuntaa käytiin säännöllisesti kirkossa. Kauempaa kirkkoon tultiin hevosella ja matkalla kokeiltiin hevosten juoksukuntoa, mikä aiheutti vaaratilanteita. Asiaan puututtiin kuntakokouksessa 1887: "Kun usiat kuntalaiset ovat mielikarvaudella katselleet sitä epäkohtaa, että eritoten nuori kansa ja palkolliset kirkkomatkoilla kirkkoon menossa ja palatessaan ajavat täyttä juoksua maantiellä niin kutsuttua Pietilän tanhuaa ja Räikän talon portista kirkon tykö teitä, joita edellistä on 80 ja jälkimmäistä 85 syltä maantieltä kirkon tykö ja joita teitä iso osa kirkkoväkeä kulkee jalkasin ja ovat sentähden hengenvaarassa ja toisinaan loukkaantunut muutamia." Hurjastelun hillitsemiseksi määrättiin uhkasakko."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Seurakuntalaisten kristinopin taitoja tutkittiin vuosittain kinkereillä eli lukusilla, jonne kaikkien rippikoulunkäyneiden piti tulla. Ylöjärvi oli jaettu kymmeneen lukuruotiin, joiden taloissa vuosittain vuorotellen pidettiin lukuset. Ne olivat isot pidot, joihin talonväki kutsui oman lukuruodin lisäksi sukulaisia kauempaakin. Pidot olivat niin tärkeällä sijalla, että vuosisadan vaihteessa kirkkoherra erityisesti pyysi, että niissä ei tarjottaisi päihdyttäviä aineita, jotta niistä ei muodostuisi juomatilaisuuksia. Pitoihin oli tietysti tehty hyvää sahtia, kuten juhlatilaisuuksiin oli tapana tehdä muutenkin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Ylöjärven ensimmäinen kirkko

Ylöjärven ensimmäisen kirkon rakentamiseen ryhdyttiin keväällä 1781 Tammelasta kotoisin olevan rakennusmestari Johan Björkmannin johdolla. Kulmakivet oli ehditty jo edellisen vuoden syyskuun lopulla asettaa paikoilleen. Jokaisen 15-65 -vuotiaan miehen oli oltava mukana kirkon rakentamisessa. Kolmessa kuukaudessa kirkko oli niin valmis, että siellä voitiin pitää jumalanpalveluksia. Vain kellotapuli ja lehteri olivat keskeneräisiä, kun kirkko vihittiin 15. heinäkuuta 1781... Kirkko oli paljon pienempi kuin nykyinen kirkkomme...

Kirkkorakennus ränsistyi. Katto vuoti, ikkunakarmit mädäntyivät. Kirkon sisätiloja oli somistettu arvokkailla, Harjun kirkosta saaduilla koristeilla. (Harjun kappeliseurakunta lopetettiin 1841 senaatin päätöksellä ja irtaimisto jaettiin Ylöjärven ja Pirkkalan emäseurakunnan kanssa). Kirkko paloi keväällä 1842. Vanhan Pirkkalan historiassa sitä on luonnehdittu seuraavasti: "Sunnuntaina 10. heinäkuuta 1842 oli pidetty jumalanpalvelus tavalliseen tapaan ja kirkkoväki oli lähtenyt kuka minnekin pyhäehtoota viettämään. Iltapäivällä kohosi äkkiä uhkaava ukkospilvi ja puoli kuuden maissa salama iski kellotapuliin sytyttäen sen tuleen. Kauhistuneet katselijat eivät ehtineet tehdä juuri mitään. Puolessa tunnissa kellot romahtivat alas ja tunnin kuluttua sortui kirkon katto ja seinät. Kahden pirkkalalaisen, lautamies Heikki Kierikan ja talollisenpoika Antti Sorkkalan sekä ylöjärveläisen itsellismiehen Jeremias Tanhuansuun pelottomuuden ja neuvokkuuden ansiosta kirkonarkisto ja hopeaesineet saatiin pelastetuksi. Nuo hopeaesineet olivat vuonna 1828 hankitut hopeiset ehtoollisastiat. Näitä on arveltu säilytetyn kirkon lattian alla olevassa viinikellarissa, joka jäi jäljelle kirkon palosta."

Palanut kirkko oli vakuuttamaton ja koska edellisinä vuosina oli käytetty varoja ja työtä korjauksiin, nyt oltiin rahattomia. Edellisenä vuonna tarpeettomaksi tuomittua Harjun kappeliseurakuntaa ei ehditty purkaa vielä kesään 1842 mennessä. Nyt lähes 200-vuotias kirkkovanhus sai uudelleen ottaa vastaan Ylöjärven kirkonkävijät. Vaikka kirkon rakentamissuunnitelmiin ryhdyttiin heti, sai Harjun kirkko palvella aina vuoteen 1850 saakka. Vasta vuonna 1858 kirkko purettiin.

Uuden kirkon paikasta kiisteltiin. Kuvernööri ratkaisi lopulta sen päättämällä 1844, että se rakennetaan vanhalle paikalle.

Elokuussa 1845 pyydettiin Helsingissä olevaa intendentinkonttoria laatimaan piirustukset puusta rakennettavaa ristikirkkoa varten... Vuoden 1847 saapuivat piirustukset, jotka oli viraston päällikön E. Lohrmanin ja arkkitehti A. F. Granstedin allekirjoittamat. Kirkko oli suunniteltu 1000 hengelle ja lisätilaa voitiin helposti saada rakentamalla sivulaivoihin lehterit. Suunnitellun kirkon pituus oli 30,1 metriä ka ristisakaroitten leveys 11,9 metriä. Tornin pohja-ala oli 8,3*8,3 metriä ja korkeus 28,2 metriä. Kirkonkokouksessa 1847 päätettiin rakennustyöt aloittaa seuraavana keväänä ja niihin tuli osallistua kaikkien työkykyisten 15-62 -vuotiaiden miesten... Kirkko valmistui ja kirkkoherra Gabriel Wallenius vihki sen 1850. Rakennusmestarina toimi Mikael Roos. Roos nikkaroi kirkkoon myös saarnastuolin. Perimätiedon mukaan rakennuspuiksi tuotiin niin suuria honkia, että tarvittiin neljäkin härkää vetämään yhtä tukkia...

Kirvesmiehen päiväpalkka oli 30 kopeekkaa ja kirkkorakennus tuli maksamaan 10 108 hopearuplaa...

Ylöjärven puinen ristikirkko edustaa keskeistä kirkkotyyppiä, jonka valtakausi päättyi 1840-luvulla yhdessä empiretyylin kanssa. Kirkko kuuluu vielä tiukasti empiren aikakauteen, vaikkakin sen myöhäisvaiheeseen...

Alttaritaulun on maalannut hovimaalari Robert Vilhelm Ekman, ja se oli näytteillä Turussa, josta kirkonisäntä Kalle Pietilä haki sen. Professori J. J. Mikkolan kertoman mukaan, kun taulua kuljettava hevonen tuli Äijänahteelle, alkoivat kirkonkellot soida, ja ne soivat niin kauan, kunnes taulu oli sijoitettu paikoilleen kolminaisuudenpäiväksi. Teos oli varustettu kullatulla kehyksellä ja sen korkeus oli 3,27 metriä ja leveys 1,78 metriä. Alttaritaulu maksoi kehystettynä ja paikoilleen asetettuna 1 100 markkaa. Tähän summaan oli saatu 300 markkaa rusthollarin tyttäreltä Wilhelmiina Kaarlontytär Mäkkylältä ja loppusumma tuli seurakuntalaisten vapaaehtoisista lahjoituksista...

Kirkko sai 1951 keskuslämmityksen. Sitä ennen kirkkosali oli ilman lämmityslaitteita vuoteen 1907, jolloin sinne ostettiin 4 rautakamiinaa. Leskiemäntä Tilda Niemi lahjoitti 2 000 markkaa uunien ostoon ja loput 500 markkaa kerättiin vapaaehtoisilta.

...Huolimatta rautakamiinoista, kirkko oli kylmä - kirkkoherra H. Alangon mukaan sietämättömän kylmä. Kirkkoa ei oltu millään tavalla tiivistetty. Arkkitehti Stenbäckin suunnitelmien mukaan tehdyt korjaustyöt saatiin valmiiksi 5 kuukauden kuluessa vuonna 1927. Kirkko oli sisältä perusteellisesti muuttunut, vanhaa oli vain alttaritaulu ja kolme kristallikruunua...

1960-luvulla alkoi taas syntyä tarvetta korjaustöille. Erilaisten vaihtoehtojen pohjalta päädyttiin E. Säynäväjärven ehdotuksen pohjalta palauttamaan kirkko sille kuuluvaan alkuperäiseen asuun. Entistämistyön suunnitteli arkkitehti Seppo Rihlama. Rihlaman restaurointisuunnitelmassa 1964 luki seuraavasti: "Ylöjärvellä 1800-luvun puolivälissä A. F. Granstedin piirustusten mukaisesti rakennetun sopusuhtaisen puukirkon ulkopiirteet ovat saaneet säilyä harvinaisen koskemattomina. Varsinaisen restaurointityön pyrkimyksenä on 1920-luvun vaurioiden poistaminen ja juuri tälle kirkolle niin omaleimaisen kupolisuuden liittäminen kirkkosalin tilakokonaisuuteen."

Otteita. Helinä Riihikoski: Ylöjärven kirkon vaiheita. Ylöjärven kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen.
 

Kurun kappeliseurakunta

"Kurun kappeliseurakunta on muodostettu vuonna 1666. Siihen kuului vuonna 1700 27 taloa. Varsinaiseen emäseurakuntaan jäi, nämä ja pohjoiset kappelit pois lukien, jäljelle vielä 80 taloa.

Kurun "kirkkotuvan" valmistusaikaa ei tarkkaan tiedetä; kun rakennusta vuonna 1681 tervattiin, lienee kuitenkin kyseessä korjaus eikä uudisrakennus."

Niilo Söyrinki, Ville Luho, Mauno Jokipii. Vanhan-Ruoveden historia I. 1989
 

Kirkkokuria 1600-luvulla

"1600-lukua on sanottu kirkkokurin vuosisadaksi...

Tapojen puhtautta valvottiin tiukasti. Piispa Rothoviuksen aikana oli Ruovedellä tätä varten suorastaan erityinen viranomainen, piispannimismies Yrjänä Mononen, joka piispan nimenomaisesta käskystä syytti käräjillä siveellisesti hairahtuneita. Myöhemmin ei piispannimismiestä enää mainita, mutta tämä ei suinkaan johtanut lievempään valvontaan, tehtävä vain siirtyi tavallisen nimismiehen velvollisuudeksi. Pienempiinkin asioihin puututtiin. Esimerkiksi aviokuulutuksen ei koskaan annettu raueta, vaikka asianomaiset olisivat sitä toivoneetkin. Jollei seurakunnan kirkkoherran onnistuttu pakottaa kihlaparia vihille, hän lähetti asian tuomiokapituliin. Tuomiokapitulin päätöstä taas oli turha vastustaa...

Aviopareja, jotka saivat lapsen ennen määräaikaa, sakotettiin "kirkon tervauksesta". Vuonna 1695 määrättiin sakoksi 2 hopeataalaria. Ruovedeltä ja Kurusta tunnetaan tapauksia, joissa seurakunta vaati maksun työnä, kun asianomaisella ei ollut muuta, millä maksaa. Morsiamet, jotka olivat neitseytensä merkiksi olleet vihillä seppele tai morsiuskruunu päässä, vaikka tiesivät olevansa raskaina, joutuivat maksamaan sakon kaksinkertaisena."

Niilo Söyrinki, Ville Luho, Mauno Jokipii. Vanhan-Ruoveden historia I. 1989
 

Vanhan Ruoveden historiasta selviää kuitenkin seuraavaa:

"Seurakuntien kasvaessa on Ruovedellä, Virroilla ja Kurussa jouduttu suunnilleen samanaikaisesti toteamaan kirkon ympäriltä aidattu kirkkomaa liian ahtaaksi. Kurussa todettiin 1820-luvulla, että ruumiit eivät ehtineet maatua kirkon ympärillä ollessa hautausmaassa ennen kuin kaivettiin viereen uusia hautoja. Siellä sanottiin kesäisin levinneen kaamean lemun, mikä eniten häiritsi viereisen Kurun luutnantin virkatalon vuokraajaa, silloista majuri von Molleria... Kaikkialla ovat säätyläiset ensin vaatineet hautausmaan laajentamista ja talonpoikaisväestö sitä vastustanut. Pian jälkimmäisen piirissäkin oltiin tosin valmiita laajennukseen, mutta silloin huomattiin laajentamisen olevan yllättävän vaikeaa, koska hautausmaat rajoittuivat kirkon liepeille olleisiin mahtaviin tiloihin, joiden haltijat eivät tahtoneet luovuttaa maata hautausmaaksi...

Majuri von Moller ja laamanni Idman olivat 1820-luvulla ehdottaneet Kurun uudeksi hautapaikaksi kirkosta vajaan puolen kilometrin päässä olevaa "Punainen multa" -nimistä aluetta tai Tammikangasta noin kilometrin kauempana etelään johtavan tien varressa, mutta seurakuntalaiset pitivät entistä hautausmaata kyllin suurena ja vetosivat muihin kuluihinsa sekä epäilivät, että pedot eivät syrjäisellä hautausmaalla antaisi vainajain olla rauhassa. Von Moller joutui pitkään riitelemään kurulaisten kanssa. Talonpojat tahtoivat yksimielisesti saada vanhan hautausmaan jonnekin suunnalle levityksi sanoen, että hautausmaasta ei ole koskaan ennen von Mollerin aikaa ollut haittaa Kurun puustellille. Lopulta keisarillinen senaatti määräsi perustettavaksi uuden, kurulaisten toisen hautausmaan Hainariin johtavan tien varrelle "Punaiselle mullalle", mihin tarkoitukseen Kurun puustellin maasta erotettiin 16 kapanalaa. Myöhemmin (1904) myös Tammikangas on vihitty hautausmaaksi, joka tuli olemaan kurulaisten kolmas...

Tunnettujen kurulaisten hautoja viime vuosisadalta. Lähekkäin mm. seuraavat haudat: kenraalimajuri Georg von Moller, Kaarlo Kustaa Polviander ja Antti Toikkonen. Kenraali von Mollerin haudassa on holvi, johon lyijyarkku sijoitettiin. Perimätieto kertoo hautaan panneen aseita mukaan."

Timo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II.
 

Henkilöt

Vänrikki Stool on tärkeä kurulaisille

Sotilasvirkatalojen historia on merkittävä Kurulle. Kurussa oli valtion ratsutiloja, kruunun tiloja Koveron lisäksi ainakin Sillanpää, Talvisilta, Hainari ja Kurun puustelli. Sillanpää-niminen ratsutila on Kurun Sanomien päätoimittaja Juhani Latoniemien syntymäkoti. Hänen mukaansa Sillanpää on ollut ilmeisesti komppanian kokoisen yksikön hevos- ja harjoitustila.

- Sillanpää on edelleen suvun omistuksessa ja sitä kunnostetaan ja ylläpidetään. Sotilasvirkataloista ei enää saada Kurulle matkailunähtävyyksiä, sillä ne ovat yksityisten omistuksessa. Sotilasvirkatalojen tarina liittyy kuitenkin vahvasti Vänrikki Stooliin, joka on Kurulle tärkeä matkailuvaltti.

Vänrikki Stoolin vahvaksi esikuvaksi mielletään kurulainen Karl Gustav Polviander (1788-1876) joka palveli Suomen armeijassa, Kuninkaallisen Porin Rykmentin riveissä lipunkantajana. Hän hallinnoi Hainarin sotilasvirkataloa Kurussa, jossa hän asui Suomen sodan jälkeen. Runeberg vieraili Polvianderin luona kuulemassa vänrikin sotatarinoita ja muistelmia. Runeberg sai Polvianderin tarinoista aineistoa moniin runokokoelmiinsa. Vänrikki Stoolin tarinat kertoo vuosien 1808-1809 Suomen sodasta.

Latoniemi uskoo, että Polviander on ollut erämies, jolle metsästys ja aseet ovat olleet tärkeitä.

- Jonkun tiedon mukaan Polviander olisi ollut seppä tai aseseppä. Hän oli kuitenkin puutöiden tekijä ja tavattoman taitava olikin, mutta seppä hän ei ollut. Hänellä oli käytössään sotilasvirkatalossa aikamoinen määrä torppareita tai alustalaisia, joista yksi pystyi hoitamaan myös sepän virkaa.

Polvianderin tarina on tärkeä paikkakuntalaisille.

- Esimerkiksi Hirvenhiihtäjien patsas oli iso hanke, jolle löytyi tukijoita. Kun ensimmäinen patsaanpaikka Kuru-Parkano- tien risteyksessä jäi tulevan tien alle, syntyi valtava kansanliike patsaan puolesta. Tielinjan tultua 1960 luvun alussa patsas jouduttiin siirtämään kirkonmäelle. Mutta sitä vaihtoehtoa, että patsasta ei olisi Kurussa, ei ollut. Hirvenhiihtäjä on yhtä kuin Kuru, sanokoot ruoveteläiset mitä tahansa, Latoniemi kertoo pilke silmäkulmassa.

Latoniemi toivoo, että Polvianderin kulttuuriperintöä voisi vielä pelastaa. Hän haluaisi nähdä Polvianderin sotilasvirkatalon kokonaisuudessaan Kurussa sijaitsevassa Vänrikki Stoolin museossa. Alkuperäinen 1750 -luvulla rakennettu virkatalo oli kaksiosainen ja sijaitsi alun perin Hainarilla, noin kahden kilometrin päässä nykyisestä sijaintipaikastaan. Polvianderin kuoleman jälkeen pirtin puoleinen pää muutettiin Hainarin torpaksi. Kamarinpuoleinen osa siirrettiin vuonna 1903 Turkuun, Turun linnan viereen vasta perustettuun ulkomuseoon. Siellä Stoolin tupa oli lähes 60 vuotta, selviten pienillä vahingoilla Turun pommituksista talvi-ja jatkosodan aikana. Kurun ulkomuseoalue perustettiin vuonna 1960 ja Vänrikki Stoolin tupa tuotiin takaisin Kuruun sen keskeiseksi nähtävyydeksi. Tupa on säilytetty alkuperäisasussaan ja se käsittää kaksi huonetta - kamarin ja Polvianderin huoneen, jossa on nähtävillä monia vänrikin tekemiä esineitä.

- Virkatalon pirttiosakin on yksityisen maalla hylättynä, metsän sisälle kasvaneena. Pirtti on siellä oman onnensa nojassa. Kun se on yksityisen maalla, en tiedä miten sen saisi sieltä siirrettyä ylläpitämään Polvianderin kulttuuriperintöä, Latoniemi harmittelee.

Niemikylän Hainarin pellon reunassa, alkuperäisellä paikallaan, on edelleen näkyvä ihmisen jättämä jälki: kiviaitaa Hainarin virkatalon alkuajoilta säilyneenä.

- On tullut idea perustaa kiviaidan ympärille Polvianderin puisto. Puistoon voisi kulkea Polvianderin polku, jota pitkin Runeberginkin on kulkenut. Hankkeen ympärillä toimii paljon aktiivisia puuhaihmisiä. Kyllä Kurun kannalta kaikkein tärkein tarina on juuri Vänrikki Stoolin tarina. Sen ympärille olisi tärkeää saada kytkettyä enemmän tarinoita ja nähtävyyksiä kuin nyt, Latoniemi tiivistää.

Teksti ja kuvat: Vilja Pylsy.

Lähteet: Juhani Latoniemen haastattelu. Ylöjärvi, kulttuuri.

Museokompassi: Vänrikki Stoolin tupaa
 

Eppu Normaali -yhtyeen jäsenet

"Eppu Normaali -nimisen yhtyeen perustivat syksyllä 1976 Takamaalla Syrjän veljekset Martti ja Mikko eli Pantse, heidän serkkunsa Aku Syrjä ja Esa Nieminen. Martti Syrjän mukaan bändin perusajatus oli: "Alkuperäinen ideahan oli se, että kukaan ei osaa soittaa, ei varmasti osaa soittaa. Jos osaisi soittaa, niin soitti jotain muuta instrumenttia kuin sitä, mitä normaalisti soitti. " Esikuvana oli amerikkalainen Ramones-yhtyeen levy, jonka innoittamana syntyi ajatus "epäyhtyeestä, joka perustuisi rajuun irrotteluun ja huumoriin." Bändille löytyi nimi hänen mukaansa seuraavasti: "Saarelan Mikko keksi -76 syksyllä, kun koulu oli alkanut, niin se yhtenä aamuna tai välitunnilla sanoi, että mulla on jätkät teidän bändille hyvä nimi. Se oli käynyt katsomassa sen Mel Brooksin elokuvan Frankestein Jr ja se oli siitä innostunut. Silloin me saatiin bändille nimi. Eppu Normaali oli poimittu siitä elokuvan suomennoksesta yksi lause. Se oli niin aivoton nimi, että sehän sopi meidän bändille hyvin. Mehän ostettiin se heti, koska se ei tarkoittanut mitään ja kuulosti ihan jonkun ihmisen nimeltä." Eppu Normaalin ensimmäinen julkinen esiintyminen oli nuorison harrastetapahtumassa Ylöjärven yhteiskoululla."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Kirsi Kunnas

Kirsi Kunnas (s. 1924) aloitti pitkän kirjallisen uransa modernistisena runoilijana. Suuri yleisö tuntee hänet parhaiten lasten loruista. Oman runoutensa lisäksi Kunnas on kääntänyt ja mukaillut kymmenittäin ulkomaisen lastenrunouden klassikkoja.

Helsinkiläissyntyinen Kunnas meni vuonna 1957 naimisiin kirjailija Jaakko Syrjän (s. 1926) kanssa. Jaakko Syrjä tunnetaan parhaiten esseistään ja romaaneistaan. Kunnas ja Syrjä ovat eläneet valtaosan yhteisestä taipaleestaan Tampereella ja Ylöjärvellä. Ylöjärvellä kirjallinen pariskunta kasvatti lapsiaan lukemalla paljon. Kirsi Kunnas on kertonut, kuinka hänellä oli tapana lukea pojilleen Mikolle ja Martille uudestaan ja uudestaan lastenkirjallisuuden helmiä, muun muassa Hanhiemon iloista lipasta. Riimi-ilmoittelu taisi tehdä tehtävänsä. Mikko-esikoisesta kasvoi sittemmin Pantse Syrjä (s. 1957), Eppu Normaali -yhtyeen kitaristi, säveltäjä ja tuottaja, ja kuopus on Martti Syrjä (s. 1959), Eppu Normaalin laulaja ja sanoittaja.

Koonti: Pippurimyllyn pyörittäjä. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Yliluonnollista

Martinin pirut

"Tammikuun 12. päivänä 1885 Ylöjärven Keijärvellä Martinin torpassa alkoi yön pimeydessä tapahtua kummia. Kiertokoulun opettaja ja Ylöjärven kuntakokouksen puheenjohtaja, 71-vuotias Efraim Martin, hänen 77-vuotias vaimonsa Eva sekä 13-vuotias piikatyttö Emma Lindroos tuskin uskoivat silmiään: esineet alkoivat liikkua selittämättömästi. Ovi aukeni ja sulkeutui omia aikojaan, ja kiinni olevasta kirjoituspöydän laatikosta lenteli papereita. Rappausta karisi seinistä tuvan lattialle siinä määrin, että sitä oli aamulla kannettava pois litratolkulla, paljon enemmän kuin seinistä näkyi irronneen. Kummittelu jatkui kahden viikon ajan. Tieto levisi, huhut ja kirjoittelu sanomalehdissä houkutteli tapahtumapaikalle sankoin joukoin uteliaita. Efraim Martin pakeni kodistaan. Nimismies Kasimir Liljestrand kävi Martinin talossa ja lähetti 24.1. Hämeen läänin kuvernöörille selvityksen ihmeellisistä tapahtumista. Kuvernööri käski nostaa syytteen Martineja vastaan noituudesta ja laittomasta väkijuomien myynnistä. Jälkimmäinen syyte saattoi tulla siitä, että monet noituutta kummastelemaan tulleet ihmiset olivat vahvassa juopumustilassa.

Juttua käsiteltiin Ylöjärven käräjillä maaliskuussa 1885. Syytteet todettiin perättömiksi, mutta oikeusjutun ainutkertaiseksi anniksi jopa kansainvälisessä mittapuussa jäivät erikoisten tapahtumien silminnäkijöiden lausunnot. Vain yksi viidestätoista todistajasta ilmoitti, ettei mitään yliluonnolliseen vivahtavaakaan tapahtunut.

Kummittelua on yritetty selittää kahdella tavalla: kyseessä oli joko äärimmäisen taitava, mahdollisesti useamman kuin yhden henkilön toteuttama petos tai sitten aito, paranormaali poltergeist-ilmiö. Yhtä ja oikeaa totuutta ei ole saatu. Mystisyyttä nuoren Emma Lindroosin ympäriltä ei ainakaan hälvennä se, että hän menehtyi vain muutama kuukausi kummitusepisodin jälkeen.

Tapaus sai aikanaan huikean huomioarvon, ja se mainitaan yhä usein niin meillä kuin maailmallakin poltergeist-tapauksista puhuttaessa. Kansainvälisestikin poikkeuksellista tapauksesta eivät tee niinkään tapahtuneet ilmiöt, vaan painoarvoltaan merkittävät oikeudenkäynnin asiakirjat. Martinin kummittelu on ainut suomalainen poltergeist-ilmiö, josta on tallennettu tarkat ja kattavat silminnäkijäkertomukset."

Dokumentit Martinin torpassa riehuneista henkiolennoista ovat innoittaneet tutkijoita ja kirjailijoita. Kunnanjohtaja Pauli Poussu on tehnyt aiheesta kaksiosaisen kuvaelman Kunnallismies ja kummitukset, joka nähtiin Ylöjärven Saurion teatterin esityksenä. Vuonna 2002 kirjailija Juha Siltanen kirjoitti helsinkiläiselle Teatteri Takomolle aiheen pohjalta näytelmän Emma ja Pirut.

Tiivistelmä tekstistä: "Räyhähengillä maailmanlaajuiseen tietoisuuteen. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Haarun Matti

Haarun Matti oli kurulainen kansanparantaja ja selvännäkijä 1800-1900 luvun taitteessa. Ison Haarun tilan puutarhan vahtina oli valtava käärme rekkoolin vahtina, kuten Matti sitä itse kutsui.

Kuru-Lehden päätoimittaja Juhani Latoniemi muistaa tarinan Haarun Matista hänen kasvatusisänsä Veikko Latoniemen kertomana.

- Kasvatusisäni isäni Veikko Latoniemen mukaan hänen isänsä Toivo Latoniemi meni Haarun taloon 1900 luvun alussa hakemaan apua kihtiinsä. Haarun Matti oli Toivoa ovella vastassa ja sanoi itseään esittelemättä, että sitten kun menet takaisin kotiin, hae suolta se teidän lehmä kun se on kadonnut. Toivo ei edes tiennyt, että lehmä olisi kadonnut, mutta suolta se lehmä Toivon tultua kotiin, löytyi. Kuorejärven takana, Leppämäessä, Haarulla oli kuuluisa pihakuusi, jonka hän oli noitunut ja taikonut.

- Matti oli sanonut, että sitä puuta ei saa koskaan kaataa. Jos joku sen puun kaataa, hän saa päälleen kaikki ne taudit, mitä hän on siihen laittanut, oli Matti noitunut. Ilmeisesti Haarun Matti osasi käyttää hometta hyödykseen, penisilliinin tavoin, koska hän oli parantanut ihmisiä tikuilla, jossa oli ollut hometta ja jotain muutakin, ja laittanut ne tikut pihakuusen kaarnan rakoon, Latoniemi kertoo.

Haarun pihakuusi on Latoniemen mukaan korkea ja siitä on joskus katkennut tai katkaistu latva. Kuusi on haarautunut moneen osaan, mutta kuitenkin niin, että se kauempaa katsottuna näyttää yhdeltä puulta.

- Se on hurjan näköinen, kuin metsän päältä noussut jättikuusi. Ja aika kauan se puu siinä pysyi.

Ukkonen on lyönyt puuhun monta kertaa, muttei ole ollut vaikutusta. Eivät myrskyt eivätkä metsurit sitä kaataneet, mutta joku toukka siihen iski ja nyt puu tekee kuolemaa.

Teksti: Vilja Pylsy
 

Kuvia kuusesta: www.taivaannaula.org/2009/01/02/tietaja-matin-kuusi
 

Tillin Ukko

Tillin Ukko eli Nikolai Still (1863-1948) on Länsi-Aureen yksi tunnetuimmista henkilöistä. Hän asusti Seitsemiseen suunnitellun kansallispuiston pohjoispuolella Ahvenlammen itärannalla.

Häntä pidettiin joku suurena tietäjänä, noitana tai huijarina. Hänen luokse matkattiin pitkienkin matkojen päästä. Myös Tillin Ukon isä, Juho Efraim Stilliä (1834-1910) kutsuttiin tietäjäksi. Yksi tarina siitä, miten isä sai tietäjän taitonsa, on että hän oli Turkin sodassa, josta hän oli tuonut tuliaisena isältä pojalle kulkeutuneen, maagisena esineenä toimineen, turkkilaisen pääkallon.

Tillin luo tultiin mm. silloin, kun oli tapahtunut ryöstö. Suurin osa uskomustarinoista kertoo, kuinka Tilli hankki varastetut tavarat ja rahat takaisin. Apuna kaikissa tarinoissa olivat vainajat. Juuri vainajat ovat kuuluneet tietäjien keskeisiin auttajiin. Tietäjillä on ollut valta käskeä ja komentaa kalman väkeä ja he ovat olleet shamaanien tavoin riippuvaisia heistä. Vainajia on pelätty, mutta toisaalta on pyritty pitämään heihin yhteyttä. Tietäjä on ollut tämän yhteyden luoja.

Varkauksien selvittämisen ja parannusriittien ohella Tillin yleisimpiin toimiin kuului viinasta katsominen, eli niin sanottu näkijän virka. Usein pienimmät ongelmat hoituivat niin, että asiakas sai katsoa Tillin kanssa viinasta syyn murheisiinsa. Lasin tai ns. parrunpääpullon sisältä löytyi mm. kuva varkaista, joiden niskaan kalman väki usutettiin.

Myös lemmentauteihin löytyi apua. Paikalliset ovat kertoneet, että Tilliltä sai jotain "troppia" jota piti sekoittaa halutun sulhasen ruokaan. Sulhanen tuli siitä kovin kipeäksi ja piti odottaa läheisessä piilossa, kuinka hän taisteli taudin kourissa. Sitten, kun tauti alkoi hellittää, piti ensimmäinen asia olla sen naisen kasvot, joka oli lääkkeen potilaalle syöttänyt. Näin ei potilas voinut olla rakastumatta häneen.

Myyttisten piirteiden ja mekaanisten apukeinojen lisäksi on Tillin toimissa havaittavissa myös kristillisiä vaikutteita. Joissakin tapauksissa, kuten outojen ilmestysten tai väen karkottamiseksi Tilli on käyttänyt Raamattua. Myös kirkko on ollut paikka, jossa avuksi nostetut vainajat on saatu takaisin kirkkomaahan. Saatettiin käydä myös varkauden uhriksi joutuneen kanssa vain kirkossa jututtamassa kirkkomaan väkeä, jotka sitten hoitivat pelottelemalla varkaalta rahat ja tavarat takaisin. Kirkon on sanottu olevan tietäjyyteen verrattuna ensimmäisiä järjestelmiä, joka otti hallintaansa ihmisen koko elämänpiirin. Siksi on ollut yhteisön jäsenenä tärkeä sopeutua kristilliseen järjestelmään. Vaikka tietäjyys onkin nähty kristinuskon ideologian vastustajana, on ollut ehkä sosiaalinen pakko sulauttaa tietäjäntoimiinsa myös kristillisiä piirteitä.

Silloin, kun Tilli mainitaan huijariksi kyläläisten keskuudessa, oli ilmeisin perustelu juuri hänen perimänsä korkeat maksut. Mukana Tillille mennessä tuli olla kaksi pulloa viinaa ja rahaa. Toinen pullo meni useimmiten asiakkaan ongelmien selvittämiseen. Toisen pullon kohtalo jäi mysteeriksi. Suuriin maksuihin viitaten on sanottu Tillin Ukon todenneen itsekin, että "hän ei ole köyhien ystävä".

Tillin oman kylän jäsen on kertonut seuraavaa, jonka paikallisetkin ihmiset tuntevat. Kuudentena vuonna huomasi kertoja, että selvä petos narraus on kaikessa ainakin tältä osin. Siis asia Tillillä tapahtui näin: "Tillin rouva käski lujalla äänellä kertoa mikä vaivaa. Samalla keitti takassa kahvia avun saajalle niin hitaasti, että asiakas ehti lujalla äänellä huolensa kertoa. Mutta olikin salainen kuuntelureikä kamarin ovessa missä oli noidan korva koko ajan kunnellen, kun hänen rouvansa puhutti asiakastaan. Vaivat oli kerrottu niin lujalla äänellä. Tillin rouva sanoi, samalla ulos katsoen: "sieltä jo isi tuleekin". Niin oli helppo noidan tietää, kun oli kaiken kuullut viereisen huoneen oven reiästä"

Stillin perheen asettumista Länsi-Aureeseen vastustettiin kuntakokouksessa enemmistön voimalla. Tillin Ukon isän toimet tiedettiin ja pelättiin, että myös hänen lapsensa "lankeavat kunnalle rasitukseksi". Lähikunnissa Tillit tunnustettiin tietäjiksi ja sanotaan, että mitä kauemmaksi rannikolle päin mentiin, sitä oudommaksi hänen toimensa kävivät.

Nikolai oli pieni ja puhelias mies. Hän saattoi puhua niin kovaa, että naapuritkin varmasti tiesivät kaikki Tillin asiat. Hän pukeutui aina hyvin. Päässä oli usein knallihattu. Isänsä lailla hän eli lähestulkoon tietäjän toimista saamillaan tuloilla ja matkusti paljon parannustehtävissä länsirannikkoa myöten. Hän vei tietäjän lahjansa ja lääkkeidensä reseptit hautaan. Tämä oli hänen oma tahtonsa. Näin loppui noin sata vuotta kestänyt tietäjäperinne Länsi-Aureen kylässä.

Tiivistelmä Katri Partasen, nyk. Gourley tutkielmasta. Kuru.
 

Tillin Ukko (Nikolai Still), jota myös kansanparantajaksi puhuttiin, asusti Seitsemiseen suunnitellun kansallispuiston pohjoispuolella Ahvenlammen itärannalla.

Usein Tillin luona kuultiin myös outoja ääniä. Muitakin käsittämättömiä asioita siellä tapahtui. Kerrankin oli Tillin luo tullut joku nainen hakemaan apua, ja hänelle oli katettu kahvi kamarin pöydälle ikkunan viereen. Yhtäkkiä oli kerma-astia lähtenyt itsekseen liikkeelle, pujotellut kahvikuppien ja muiden astioiden lomitse vieraan kauhistuneena katsellessa pöydän reunalle ja siitä alas lattialle. Kermakko oli särkynyt tuhansiksi pieniksi palasiksi, aivan kuin se olisi suurella voimalla iskeytynyt lattiaan. Tillin vävy suutari Ojanen oli kuullut tapauksesta. Suutari Ojanen seurasi muutenkin appiukkoaan. Koska Tillin kamariin ei päästetty ulkopuolisia, kairasi suutari kamarin lautaseinään reiän, josta oli hyvä kuunnella, mitä Tillin Ukko asiakkaalleen neuvoi.

Tilli oli usein matkoilla. Kotiin tullessaan hänellä oli - varsinkin vaimonsa kuoleman jälkeen - aina ensi tapanaan mennä puuliiteriin hakkaamaan halkoja tai hakemaan kaivokselta vettä. Kun hän taas kerran oli lähtenyt matkalle, kuulivat suutari Ojanen ja hänen vaimonsa liiteristä puunhakkuuta. He ihmettelivät, joko vaari matkalta niin pian palasi, mutta mennessään katsomaan he huomasivat liiterin tyhjäksi. Tapausta pidettiin tietysti heti henkimaailman juttuna...

1930-luvun loppupuolella Tillin Ukko oli pidätettynä kuulusteluja varten Tattarisuon murhista epäiltynä. Väitettiin hänen silponeen ruumiita taikakalujaan varten. Asialle ei koskaan löydetty todisteita, Tilli vapautettiin ja hänen maineensa puhdistettiin.

Paikalliset asukkaat eivät pitäneet Tillin Ukkoa minään noitana. He tiesivät hänen parantavan luonnon yrteillä. Uskottiin myös, että joillakin henkilöillä saattoi olla yli-inhimillisiä kykyjä, esim. pysäyttää kulo (tulen sanat) tai verenvuoto. Näitä kykyjä saattoi käyttää joko hyvään tai pahaan, mutta ei molempiin. Tillin tiedettiin aina käyttävän ihmeellisiä kykyjään toisten auttamiseen ja siitä syystä häntä kunnioitettiin ja arvostettiin myös paikkakunnalla.

Tampereen seutukaavaliitto 1980. Perinnetietoutta Seitsemisestä.
 

Uskomuksia

Metsästykseen liittyi vielä 1900-luvulla myös taikuutta, jonka avulla pyrittiin saavuttamaan paras mahdollinen metsästysonni, estämään vastoinkäymiset.

Pyssyn saa hyvin tappavaksi, kun sen perässä olevan rautalevyn alle panee käärmeen pään ja metsäkanan aivot.

SKS / Kuru 1933
Metsän väkeä. Pekka Virtanen.
 

"Miten kiroista päästään? Pitää purra kuollutta käärmettä kolme kertaa perätysten, niin pääsee kiroista."

SKS / Kuru 1904.
 

"Jos lapset leikkivät kuusenkävyillä, tietää se kuolemaa. Jos männynkävyillä, tietää se köyhyyttä."

SKS / Kuru 1963
 

"Jos varsi paskantaa, tietää se huonoa karjaonnea."

SKS / Kuru 1963.
 

"Hammassärky saadaan pois, jos otetaan ukkosen repimästä puusta kolme tikkua. Niillä kaivetaan jokaisella hammasta niin paljon, että tikkuun tulee verta. Sitten väännetään kairalla reikä metsässä kasvavaan haapaan. Tikku pannaan kairan reikään ja päälle lyödään luja tappi."

SKS / Viljakkala 1935
 

"Reumatismi paranee, jos ensin tervaa ruumiinsa ja sitten vihtoo kovassa löylyssä katajavihdalla."

SKS / Viljakkala 1933
 

Paimentamisesta

"Vielä 1700-luvun alkupuolella pyrittiin valvomaan, että paimenessa ei käytetty miesväkeä, koska pelättiin miesväen sekaantuvan eläimiin. Sodomiasta seurasi kuolemanrangaistus. Vuoden 1730 talvikäräjillä oli käräjärahvaalle luettu edellisvuonna annettu uusi määräys, jonka mukaan poikia paimenessa käyttäviä tultaisiin rankaisemaan 40 markan sakolla. Heti vuotta myöhemmin tuomittiin Heikki Matinpika Kauttu ja Simo Simonpoika Kurun Olkitaipaleesta mainittuun sakkoon, koska kummallakin oli ollut 12-vuotias poika paimenena, vaikka paikkakunnalla olisi saanut naisenkin paimeneksi. Kun tämän taikauskon omaisen kiellon noudattamista ei enää valvottu, tuli paimentaminen juuri köyhien töllinpoikien työksi."

Tuomo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II. 1967
 

Nähtävyydet ja arkkitehtuuri

Etyk-linnut

"Ylöjärven SNS esitti syksyllä 1975 Ylöjärven kunnalle, että kunnanviraston keskusaukiolle pystytettäisiin Rauhanpatsas. Kunta asetti asiaa hoitamaan toimikunnan, jonka puheenjohtaja oli kansanedustaja Heimo Rekonen. Toimikunta järjesti patsaan suunnittelusta kilpailun, jonka voitti ylöjärveläisen Kaarlo Kalliomäen ehdotus "Etyk-linnut". Patsas pystytettiin kunnan keskusaukiolle ja paljastettiin 18.9.1977. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen. "Ihmiskunnalla ei ole tärkeämpää tehtävää kuin turvata maailman rauha. Toimia siten, että aseet riisutaan ja kansakuntien voimat kohdistetaan rauhanomaiseen työhön. Meillä ei ole sen jalompaa ja humaanisempaa tehtävää kuin tehdä työtä tämän periaatteen puolesta.", sanoi kansanedustaja Rekonen tervehdyspuheessaan. Tilaisuus sai laajaa huomiota tiedotusvälineissä."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Ahvenisto

Antti Penjami Mäkikylä (entinen Mäkkylä) ja hänen tuleva puoliso Selma Kilpijoki viihtyivät ja rauhoittuivat luonnon rauhassa Pikku-Ahveniston rannalla. Mäkikylä rakennettu sinne vuonna 1906 valmistuneen Paavo Uotilan suunnitteleman ja tunnetun taiteilija Gabriel Engbergin avustamana kodin. Päärakennusta laajennettiin myöhemmin arkkitehti Wivi Lönnin suunnitelman mukaan ja tehtiin myös lisärakennuksia. Professori Gabriel Engberg oli yhä alueen suunnittelussa oleellisesti mukana, hän jopa suunnitteli kaikki päärakennuksen arvokkaat kalusteet. Laajat ja aikanaan erittäin työläät luonnonkivipengerrykset ovat yhä kävijän ihailtavissa ja ihmeteltävissä, samoin Mäkkylän itsensä istuttama pihtakuusimetsikkö. Tilalla on myös vuosina 1909-1910 rakennettu Ylöjärven ensimmäinen urheilukenttä.

Ahvenisto oli monien kuuluisuuksien vierailupaikka. Siellä kävi mm. kolmeen otteeseen pääministerinä toiminut A. K. Cajander, näyttelijät Kosti Elo ja Elli Tompuri sekä teollisuusneuvos Kustaa Hiekka. Ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ja humanistinen maailmankatsomus leimasivat Mäkikylän varakasta perhettä ja erityisesti oppinutta Antti Penjami Mäkikylää. Mäkikylä oli aikansa merkkihenkilö ja vaikuttava persoona Ylöjärvellä.

Tiivistelmä: "Ahveniston avarakatseinen auttaja". Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Villa Urpo

Kustantaja Urpo Lahtinen (1931-1994) teki kunniaa suomalaiselle arkkitehtuurille, käsityöperinteelle, rakentamistaidolle ja rakennusmateriaaleille, kun hän rakennutti graniittilinnansa Villa Urpon Ylöjärven Siivikkalaan Näsijärven rannalle.

Tamperelaisten arkkitehtien Eero "Roope" Saaren ja Pentti Tanhuan vuonna 1976 valmistunut luomus on jo itsessään taideteos. Rakennus kätkee suojiinsa Lahtisen toisen tärkeän elämäntyön, oloissamme poikkeuksellisen laajan yksityisen nykytaidekokoelman. "Etsin ympäristöstäni rauhaa ja puhtautta, siksi valitsin Kaunisniemen Villa Urpon sijaksi", Lahtisen tiedetään sanoneen.

Arkkitehti Eero Saari muistaa, miten Lahtinen huikkasi hänelle heidän kohdatessaan kadulla joskus 1960-luvun lopulla, että "piirrä mulle talo". Lähtölaukaus graniittilinnan luomiselle oli annettu. Urpo Lahtisella oli vaatimuksia rakennuksen suhteen: lopputuloksen on oltava koti, linna ja rakennustaiteellisesti merkittävä luomus. Rakennuksessa oli oltava myös torni. Tilaaja ei asettanut äärtä eikä rajaa suunnittelulle, mutta tontin muoto ja koko sitoivat arkkitehtejä. Rakennusmateriaaleiksi Lahtinen valitsi kotimaiset raaka-aineet, kuten graniitin ja männyn.

Villa Urpo toimi Lahtisen poismenon jälkeen kotimuseona. Lahtinen aloitti taidekokoelmansa keräämisen jo 1950-luvulla. Hän hankki aluksi grafiikkaa ja joitakin maalauksia. Taiteen kerääjä ei keskittynyt hankinnoissaan yhteen suuntaukseen, vaan hän osti työn, jos se hänen mielestään oli hyvä ja jos hinta oli sopiva. Lahtinen luotti omaan makuunsa taidehankinnoissa, eikä käyttänyt asiantuntijoita. Hän ennätti hankkia yhteensä viisisataa työtä, joista sataviisikymmentä on ulkomaisia teoksia. "Kokoelma on minun persoonani kuva. Mikään ei kerro minusta yhtä paljon kuin taide, jota olen kerännyt ja rakastanut."

Urpo Lahtisen merkitys sodanjälkeisessä Suomessa näkyi lehdistön uudistumisessa. Lahtinen loi uusia mediafoorumeita, jotka paransivat kansalaisten mahdollisuuksia saada tietoa ja käydä asioista keskustelua. Lahtisen näkemyksen tuloksellisuutena näkivät päivänvalon esimerkiksi aikakauslehdet Hymy ja Nykyposti, joukko miestenlehtiä, naistenlehti Armi ja rikoslehti Alibi.

Koonti: Graniittilinnasta tuli poikkeuksellinen taidemuseo. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Lahtinen sijoitti suuren omaisuutensa taiteeseen sekä rakennutti asunnokseen ja Lehtimiehet-yhtiön edustustilaksi ison huvilan 1976 Näsijärven rannalle Ylöjärven Siivikkalaan Villa Urpon, joka oli aikansa kiistellyimpiä kohteita. Arkkitehti Eero Saaren suunnittelemaa taloa pidettiin mauttoman yliampuvana, mutta talon isäntä ei mitään arkista rakennusta ollut halunnutkaan. Villa Urpo on monin tavoin kokeellinen. Sen ulkoseiniin käytetyt graniittilohkareet muotoiltiin paikan päällä. Lahtinen halusi huomioida myös ympäristön, siksi talossa käytettiin suomalaisia materiaaleja: kiveä, tiiltä ja mäntyä. Tontilla ollut täysikasvuinen puusto suojattiin huolella rakentamisen ajaksi. Kolmikerroksisen talon kokonaispinta-ala on 795,5 neliömetriä.

Lahtisen viimeisiä vuosia varjosti alkoholismin myötä heikentynyt terveys. Lahtisen yhtiö Lehtimiehet myytiin Yhtyneet Kuvalehdet -yhtiölle n. 300 miljoonasta markasta 1980-luvun lopussa. Urpo Lahtisen perukirjassa omaisuuden arvo oli 108 miljoonaa markkaa. Urpo Lahtisen omaisuudesta on kiistelty eri oikeusasteissa vuosikausia Lahtisen viimeisen vaimon Maija-Liisa Lahtisen ja Urpo Lahtisen muiden perillisten välillä.

Lahtisen taidekokoelman ja Villa Urpon omistaa 1991 perustettu Urpo ja Maija Lahtisen säätiö (vuodesta 2008 eteenpäin Urpo Lahtisen säätiö). Kokoelmassa on noin 500 teosta, esimerkiksi monien kotimaisten taiteilijoiden, Marc Chagallin ja Lahtiselle läheisten espanjalaisten taiteilijoiden kuten Salvador Dalín töitä. Villa Urpo valmistui 1976. Sen suunnittelivat Lahtisen asunnoksi ja Lehtimiehet Oy:n edustustiloiksi arkkitehdit Eero Saari ja Pentti Tanhua.[2] Taidemuseo avattiin 1995. Säätiön mentyä konkurssiin konkurssipesälle siirtyneen Villa Urpon lunasti taideteoksineen itselleen kesäkuussa 2008 Urpo Lahtisen poika Jeppe Lahtinen.

Kuva: Wikipedia 23.5.2016
 

Kanta-Ylöjärven ensimmäinen kirkko

Ylöjärven ensimmäisen kirkon rakentamiseen ryhdyttiin keväällä 1781 Tammelasta kotoisin olevan rakennusmestari Johan Björkmannin johdolla. Kulmakivet oli ehditty jo edellisen vuoden syyskuun lopulla asettaa paikoilleen. Jokaisen 15-65 -vuotiaan miehen oli oltava mukana kirkon rakentamisessa. Kolmessa kuukaudessa kirkko oli niin valmis, että siellä voitiin pitää jumalanpalveluksia. Vain kellotapuli ja lehteri olivat keskeneräisiä, kun kirkko vihittiin 15. heinäkuuta 1781... Kirkko oli paljon pienempi kuin nykyinen kirkkomme...

Kirkkorakennus ränsistyi. Katto vuoti, ikkunakarmit mädäntyivät. Kirkon sisätiloja oli somistettu arvokkailla, Harjun kirkosta saaduilla koristeilla. (Harjun kappeliseurakunta lopetettiin 1841 senaatin päätöksellä ja irtaimisto jaettiin Ylöjärven ja Pirkkalan emäseurakunnan kanssa). Kirkko paloi keväällä 1842. Vanhan Pirkkalan historiassa sitä on luonnehdittu seuraavasti: "Sunnuntaina 10. heinäkuuta 1842 oli pidetty jumalanpalvelus tavalliseen tapaan ja kirkkoväki oli lähtenyt kuka minnekin pyhäehtoota viettämään. Iltapäivällä kohosi äkkiä uhkaava ukkospilvi ja puoli kuuden maissa salama iski kellotapuliin sytyttäen sen tuleen. Kauhistuneet katselijat eivät ehtineet tehdä juuri mitään. Puolessa tunnissa kellot romahtivat alas ja tunnin kuluttua sortui kirkon katto ja seinät. Kahden pirkkalalaisen, lautamies Heikki Kierikan ja talollisenpoika Antti Sorkkalan sekä ylöjärveläisen itsellismiehen Jeremias Tanhuansuun pelottomuuden ja neuvokkuuden ansiosta kirkonarkisto ja hopeaesineet saatiin pelastetuksi. Nuo hopeaesineet olivat vuonna 1828 hankitut hopeiset ehtoollisastiat. Näitä on arveltu säilytetyn kirkon lattian alla olevassa viinikellarissa, joka jäi jäljelle kirkon palosta."

Palanut kirkko oli vakuuttamaton ja koska edellisinä vuosina oli käytetty varoja ja työtä korjauksiin, nyt oltiin rahattomia. Edellisenä vuonna tarpeettomaksi tuomittua Harjun kappeliseurakuntaa ei ehditty purkaa vielä kesään 1842 mennessä. Nyt lähes 200-vuotias kirkkovanhus sai uudelleen ottaa vastaan Ylöjärven kirkonkävijät. Vaikka kirkon rakentamissuunnitelmiin ryhdyttiin heti, sai Harjun kirkko palvella aina vuoteen 1850 saakka. Vasta vuonna 1858 kirkko purettiin.

Uuden kirkon paikasta kiisteltiin. Kuvernööri ratkaisi lopulta sen päättämällä 1844, että se rakennetaan vanhalle paikalle.

Elokuussa 1845 pyydettiin Helsingissä olevaa intendentinkonttoria laatimaan piirustukset puusta rakennettavaa ristikirkkoa varten... Vuoden 1847 saapuivat piirustukset, jotka oli viraston päällikön E. Lohrmanin ja arkkitehti A. F. Granstedin allekirjoittamat. Kirkko oli suunniteltu 1000 hengelle ja lisätilaa voitiin helposti saada rakentamalla sivulaivoihin lehterit. Suunnitellun kirkon pituus oli 30,1 metriä ka ristisakaroitten leveys 11,9 metriä. Tornin pohja-ala oli 8,3*8,3 metriä ja korkeus 28,2 metriä. Kirkonkokouksessa 1847 päätettiin rakennustyöt aloittaa seuraavana keväänä ja niihin tuli osallistua kaikkien työkykyisten 15-62 -vuotiaiden miesten... Kirkko valmistui ja kirkkoherra Gabriel Wallenius vihki sen 1850. Rakennusmestarina toimi Mikael Roos. Roos nikkaroi kirkkoon myös saarnastuolin. Perimätiedon mukaan rakennuspuiksi tuotiin niin suuria honkia, että tarvittiin neljäkin härkää vetämään yhtä tukkia...

Kirvesmiehen päiväpalkka oli 30 kopeekkaa ja kirkkorakennus tuli maksamaan 10 108 hopearuplaa...

Ylöjärven puinen ristikirkko edustaa keskeistä kirkkotyyppiä, jonka valtakausi päättyi 1840-luvulla yhdessä empiretyylin kanssa. Kirkko kuuluu vielä tiukasti empiren aikakauteen, vaikkakin sen myöhäisvaiheeseen...

Alttaritaulun on maalannut hovimaalari Robert Vilhelm Ekman, ja se oli näytteillä Turussa, josta kirkonisäntä Kalle Pietilä haki sen. Professori J. J. Mikkolan kertoman mukaan, kun taulua kuljettava hevonen tuli Äijänahteelle, alkoivat kirkonkellot soida, ja ne soivat niin kauan, kunnes taulu oli sijoitettu paikoilleen kolminaisuudenpäiväksi. Teos oli varustettu kullatulla kehyksellä ja sen korkeus oli 3,27 metriä ja leveys 1,78 metriä. Alttaritaulu maksoi kehystettynä ja paikoilleen asetettuna 1 100 markkaa. Tähän summaan oli saatu 300 markkaa rusthollarin tyttäreltä Wilhelmiina Kaarlontytär Mäkkylältä ja loppusumma tuli seurakuntalaisten vapaaehtoisista lahjoituksista...

Kirkko sai 1951 keskuslämmityksen. Sitä ennen kirkkosali oli ilman lämmityslaitteita vuoteen 1907, jolloin sinne ostettiin 4 rautakamiinaa. Leskiemäntä Tilda Niemi lahjoitti 2 000 markkaa uunien ostoon ja loput 500 markkaa kerättiin vapaaehtoisilta.

...Huolimatta rautakamiinoista, kirkko oli kylmä - kirkkoherra H. Alangon mukaan sietämättömän kylmä. Kirkkoa ei oltu millään tavalla tiivistetty. Arkkitehti Stenbäckin suunnitelmien mukaan tehdyt korjaustyöt saatiin valmiiksi 5 kuukauden kuluessa vuonna 1927. Kirkko oli sisältä perusteellisesti muuttunut, vanhaa oli vain alttaritaulu ja kolme kristallikruunua...

1960-luvulla alkoi taas syntyä tarvetta korjaustöille. Erilaisten vaihtoehtojen pohjalta päädyttiin E. Säynäväjärven ehdotuksen pohjalta palauttamaan kirkko sille kuuluvaan alkuperäiseen asuun. Entistämistyön suunnitteli arkkitehti Seppo Rihlama. Rihlaman restaurointisuunnitelmassa 1964 luki seuraavasti: "Ylöjärvellä 1800-luvun puolivälissä A. F. Granstedin piirustusten mukaisesti rakennetun sopusuhtaisen puukirkon ulkopiirteet ovat saaneet säilyä harvinaisen koskemattomina. Varsinaisen restaurointityön pyrkimyksenä on 1920-luvun vaurioiden poistaminen ja juuri tälle kirkolle niin omaleimaisen kupolisuuden liittäminen kirkkosalin tilakokonaisuuteen."

Otteita. Helinä Riihikoski: Ylöjärven kirkon vaiheita. Ylöjärven kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen.
 

"Ylöjärven isompien maalaistalojen rakennusryhmät antoivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vauraan vaikutelman, sillä niitä kunnostettiin ja uusittiin tuohon aikaan melko paljon. Uudet tyylisuunnat kaupungista tulivat maaseudulle, mm. jugendtyylin vaikutteet näkyivät monen talon julkisivussa. Kaupungin läheisyys antoi myös taloudelliset edellytykset näille uudistuksille, sillä etenkin maidon ja voin myynti oli keskeinen tulolähde. Myös talousrakennuksia uudistettiin ja erityisesti tärkeimpiä tuotantolaitoksia, navetoita, rakennettiin. Tuolta ajalta ovat Ylöjärven isot kivinavetat, joissa maamiesseuran karjan- ja lannanhoitoon liittyvä valistus ohjasi navetanrakentajat uusiin ratkaisuihin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Kartanot ja suurtilat olivat edelläkävijöitä monessa suhteessa ja niiden välityksellä myös uudet rakennustyylit levisivät maaseudulle. Teivaalan päärakennus poikkesi 1812 tehdyn katselmuksen perusteella selvästi Ylöjärven seudulla perinteisestä matalasta rakennustyylistä."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Erikoisin Ylöjärvelle vuosisadan vaihteessa rakennetuista rakennuksista oli agronomi A. P. Mäkikylän Pikku-Ahveniston rantaan rakennuttama, arkkitehti Paavo Uotilan suunnittelema jugendtyylinen huvilatyyppinen rakennus, joka valmistui 1906 ja jota jatkettiin 1914 arkkitehti Vivi Lönnin suunnittelemalla keittiö-kirjasto-osalla. Se oli vuoraamaton hirsirakennus, jonka päätyihin tuli koristeellista paanuvuorausta. Pihapiirin muut rakennukset, navetta, aitta ja sauna tehtiin samaan tyyliin. Arkkitehti Uotila suunnitteli agronomi Mäkikylän langolle Jalmari Kilpijoelle Ilmeksen päärakennuksen samaan tyyliin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Tamperelaisen varakkaan omistajan myötä torppa saattoi muuttua linnamaiseksi. Näin kävi Antaverkan torpan, jonka vuorineuvos Gösta Sumelius osti 1919, kun hän uudisti tilan rakennuskannan. Torpan tilalle rakennettiin 1923 komea kivinen päärakennus, jonka suunnitteli arkkitehti Birger Federley."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven kirkonseudulle muodostui 1800-luvun lopulla Soppeenmäkeen mäkitupa-asutusta, joka vuosien kuluessa itsenäistyi. Siellä asui 1920-luvulla Mikkolan päivätyöläisiä, käsityöläisiä, pari seppää, puuseppä, muurari ja kivenhakkaaja. Tältä alueelta alettiin 1920-luvulla käydä työssä Lielahdessa ja Tampereella. Soppeenmäen tontit olivat suuria, että niille mahtui pieni puutarha ja perunamaa. Monella oli lehmä, jollain kanoja, ja kesällä kasvatettiin sika. Mäkituvissa oli usein vain kamari ja keittiö tai pelkkä pirtti. Samantapaista mäkitupa-asutusta oli Vahannassa ja Mutalassa."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärvellä asui 1800-luvulla hyvin vähän virkamiehiä eikä paikkakunnalle tässä vaiheessa ollut vielä muodostunut erityistä taajamaa. Kesänviettäjät eivät vielä olleet löytäneet Ylöjärveä vaan kesähuviloita rakennettiin vasta 1900-luvun alussa. Kirkon lähelle rakennettiin 1800-luvun kuluessa muutama huvila, joissa asui virkamiehiä. Ne rakennettiin samaan tapaan vuokramaalle kuin torpat ja mäkituvatkin."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärveläisten pääkulkuväylä oli pitkään vesitie; yhtään maantietä ei vielä 1600-luvulla kulkenut paikkakunnan kautta. Tammerkoskelta länteen johtanut tie kulki Ylöjärven eteläpuolelta Pispalanharjulta Harjun kirkon ohi ja siitä Nokianvirran vartta länteen. Ylöjärven vanhin maantie oli Hämeenkyrön suunnalta kangasmaita Ylöjärven harjua Epilän harjulle kulkenut Kyröläisten markkinatie, jota kuljettiin Tammerkosken ja Harjun markkinoille ja joka on merkitty 1742 tehtyyn Porin lääniä esittävään karttaan. Tämä kangasmaita kulkenut reitti oli ilmeisesti käytössä jo ennen maantieksi kunnostamista. Ylöjärven kirkolta Kuruun kulki 1700-luvun puolivälissä kesäisin käytössä ollut maantie; talvella käytettiin sen itäpuolella osaksi jääreittinä kulkenutta talvitietä. Etelänsuunnan talvitie jatkui Vesilahden ja Urjalan kautta kohti Turkua, jonka markkinoille sitä pitkin kuljettiin. Turun valtatien toinen haara kulki Pohtolan ja Siivikkalan kautta Näsijärven yli Ruovedelle. Se että Ylöjärveltä käytiin Turun markkinoilla, näkyy monissa 1700-luvun lopulla tehdyissä torpparikontrahdeissa, joissa torpparin velvollisuuksiin kuului Turunmatka tai kaksi vuodessa."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Lielahden rusthollin omistaja paroni von Nottbeck rakennutti 1880-luvun alussa yksityisen rautatien Lielahdesta Tampereelle. Hän ilmoitti asiasta Ylöjärven kuntakokoukselle ja kysyi, oliko kunnalla mitään tätä vastaan. Kokous oli hankkeen kannalla ja toivoi, että rautatietä pian jatkettaisiin Ylöjärven kirkonkylään. Rautatielle oli tarvetta, sillä Ylöjärveltä kuljetettiin vuosittain tuhansia kuormia hirsiä, parruja, lankkuja, lautoja, halkoja ja puruja sekä karjan ja maan tuotteita kaupunkiin. Jos kuljetukset olisi saatu rautatielle, olisi vetojuhta voitu käyttää entistä tehokkaammin maatyössä. Samalla kuntakokous toivoi pääsevänsä kestikievarin pidosta ja maanteiden rakentamisesta, jotka molemmat olivat kunnalle suuri taloudellinen rasitus. Lielahdesta Tampereen suuntaan tehtiin rata, mutta sitä ei jatkettu Ylöjärven kirkolle."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Ylöjärven alue oli 1700-luvun lopulle täysin maaseudun keskellä. Lähimmät kaupungit olivat ennen Tampereen perustamista Hämeenlinna ja rannikkokaupungit. Kaupankäynti oli keskitetty kaupunkeihin ja niiden ulkopuolelle markkinoille, joita järjestettiin vuosittain maaseudulla määrätyissä paikoissa. Ylöjärveläisten lähimmät olivat Tammerkosken ja Harjun markkinat. Maalaiset myivät markkinoilla rukiita, maltaita, pellavaa, hamppua, voita, talia, humalia sekä teuraseläimiä ja hevosia ja kaupunkien porvarit puolestaan suolaa, kankaita, tupakkaa ja erilaista rihkamaa."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

"Räikän tilan osto, joka oli ollut esillä jo 1909, nousi uudelleen esiin 1932, jolloin Ylöjärven kunta osti neuvottelujen jälkeen yhdysviljelyssä olleet Räikän, Loilan ja Siukolan tilat, yhteensä 435,7 ha maata, josta 83 ha peltoa. Tätä hanketta maataloustuottajat tukivat. Myyjät, neidit Aino ja Elise af Forselles, jättivät käyttöönsä osan rakennuksista ja tontista, ja kunta sai heti haltuunsa Räikän pirttirakennuksen, suuremman tallin, kalustovajan sekä näiden välisen pihan sillä ehdolla, ettei niihin sijoiteta koulua. Räikän pirttirakennus muutettiin kunnantaloksi rakennusmestari Männistön laatiman muutossuunnitelman mukaan: paritupatyyppisen rakennuksen pirtistä tehtiin valtuuston kokoushuone, porstuaperäkamarista tupakkahuone ja toiseen päähän rakennusta isoon huoneeseen sijoitettiin kunnantoimisto."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Kustantaja Urpo Lahtinen (1931-1994) teki kunniaa suomalaiselle arkkitehtuurille, käsityöperinteelle, rakentamistaidolle ja rakennusmateriaaleille, kun hän rakennutti graniittilinnansa Villa Urpon Ylöjärven Siivikkalaan Näsijärven rannalle.

Tamperelaisten arkkitehtien Eero "Roope" Saaren ja Pentti Tanhuan vuonna 1976 valmistunut luomus on jo itsessään taideteos. Rakennus kätkee suojiinsa Lahtisen toisen tärkeän elämäntyön, oloissamme poikkeuksellisen laajan yksityisen nykytaidekokoelman. "Etsin ympäristöstäni rauhaa ja puhtautta, siksi valitsin Kaunisniemen Villa Urpon sijaksi", Lahtisen tiedetään sanoneen.

Arkkitehti Eero Saari muistaa, miten Lahtinen huikkasi hänelle heidän kohdatessaan kadulla joskus 1960-luvun lopulla, että "piirrä mulle talo". Lähtölaukaus graniittilinnan luomiselle oli annettu. Urpo Lahtisella oli vaatimuksia rakennuksen suhteen: lopputuloksen on oltava koti, linna ja rakennustaiteellisesti merkittävä luomus. Rakennuksessa oli oltava myös torni. Tilaaja ei asettanut äärtä eikä rajaa suunnittelulle, mutta tontin muoto ja koko sitoivat arkkitehtejä. Rakennusmateriaaleiksi Lahtinen valitsi kotimaiset raaka-aineet, kuten graniitin ja männyn.

Villa Urpo toimi Lahtisen poismenon jälkeen kotimuseona. Lahtinen aloitti taidekokoelmansa keräämisen jo 1950-luvulla. Hän hankki aluksi grafiikkaa ja joitakin maalauksia. Taiteen kerääjä ei keskittynyt hankinnoissaan yhteen suuntaukseen, vaan hän osti työn, jos se hänen mielestään oli hyvä ja jos hinta oli sopiva. Lahtinen luotti omaan makuunsa taidehankinnoissa, eikä käyttänyt asiantuntijoita. Hän ennätti hankkia yhteensä viisisataa työtä, joista sataviisikymmentä on ulkomaisia teoksia. "Kokoelma on minun persoonani kuva. Mikään ei kerro minusta yhtä paljon kuin taide, jota olen kerännyt ja rakastanut."

Urpo Lahtisen merkitys sodanjälkeisessä Suomessa näkyi lehdistön uudistumisessa. Lahtinen loi uusia mediafoorumeita, jotka paransivat kansalaisten mahdollisuuksia saada tietoa ja käydä asioista keskustelua. Lahtisen näkemyksen tuloksellisuutena näkivät päivänvalon esimerkiksi aikakauslehdet Hymy ja Nykyposti, joukko miestenlehtiä, naistenlehti Armi ja rikoslehti Alibi.

Koonti: Graniittilinnasta tuli poikkeuksellinen taidemuseo. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Mikkola

Mikkolan tila Ylöjärven keskustassa ehti olla yli 400 vuotta saman suvun hallussa ennen siirtymistään Ylöjärven kunnan omistukseen. Ensimmäinen Mikkolan isäntä oli Olavi Mikonpoika Mikkola (1540-1584). Myöhemmin talon omistus oli useita kertoja siirtynyt seuraavalle sukupolvelle tyttären välityksellä...

Mikkolan rakennukset sijaitsivat aikaisemmin lähellä kirkkoa, nykyisen Äijänniemen alueella. Nykyiselle paikalleen rakennukset siirrettiin 1800-luvulla. Ylöjärven kunta purki viimeiset näistä 1980-luvun lopussa. Tilan nykyinen päärakennus Ylöjärven keskustassa lähellä terveyskeskusta on rakennettu sen jälkeen kun 1910 tontilta purettiin sillä sijainneet vanhat rakennukset. Uuden päärakennuksen suunnitteli Heikki Tiitola. Jugend-tyylinen Mikkola on sellaisenaankin säilyttämisen arvoinen rakennus, mutta lisäksi talon menneisyys liittyy Juuso ja Maila Mikkolaan (o.s. Winter). Jälkimmäinen tunnetaan paremmin kirjailijanimellä Maila Talvio...

Jooseppi Julius (Juuso) Mikkola (1866-1946) oli tieteellisessä työssään maailmankuulu. Mikkola teki lukuisia tutkimusmatkoja Itämeren itärannikon maihin ja pelasti muistiin lukuisia jo nyt hävinneitä murteita ko. alueilta. Synnynnäisenä kielinerona Juuso Mikkola omaksui uudet kielet nopeasti ja hämmästytti mm. Puolan liettualalaisia, puhumalla heidän omaa kieltään... Juuso Mikkolan pääteokseksi tieteellinen maailma nimeää uraauurtavan muinaisslaavilaisen kieliopin, jonka kolme nidettä syntyivät vuosina 1913-50.

Maila Winter (1871-1951) tapasi 19-vuotiaana Juuso Mikkolan, tulevan puolisonsa, ystävänsä häissä. Taiteilijanimeltään Maila Talvio kertoo ensimmäisestä käynnistään Mikkolan talossa: "Kun päästiin sille kohdalle, missä tie kääntyy Mäkkylään, Mikkolan isännän syntymäkotiin, näkyi Ylöjärven kirkonkylä: taustalla jalomuotoinen kirkonkatto korkeiden kuusten ympäröimänä. Etualalla vähäinen järvi, Keijärvi, jonka rannalla pappila ja tuossa lähempänä Mikkolaa näkyi hyvin yhtenäinen ja rauhallinen rakennusryhmä. Yhtäkkiä tehtiin äkkijyrkkä käännös oikeaan ja ajettiin holvikattoisen portin alitse pihaan, joka oli kaikilta puoliltaan rakennusten ympäröimä."

Mailan ja Juuson avioiduttua he muuttivat Helsinkiin, mutta kävivät usein Mikkolassa. Mailan kirjeenvaihdossa Nobel-kirjailija F. E. Sillanpäälle hän kertoo kauniisti Mikkolasta: "Kuinka on: tuletteko tänä kesänä lainkaan Mikkolaan? Olisi hauskaa jonain poutaisena sunnuntaina painaa polkupyörällä halki rakkaan Pinsiön kankaan ja sen päätyttyä poiketa todellakin viljeltyyn taloon. Mielistelynvaaran uhallakin sanon, että skeptillisyyteni aina sulaa naiviksi liikutukseksi, kun kuljen Mikkolan talon ohi Ylöjärvellä. Näen siinä niin elävästi toteutuneen kaiken sen mikä ainakin yhdeltä kohtaa on ollut Teidän palavan elämänharrastuksenne ja visionne esineenä: Kuinka kaikinpuolinen kulturi kauniina ja terveenä nousee arvaamattomien traditsiooniaarteitten pohjalta ja että puolivillaisuuden aste ei ole mikään luonnonlain vaatima välttämättömyys."

Lainauksia: Matti Kuusela: Mikkola - perinteistä rikas toimintakeskus. Ylöjärven kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen. Nykyisessä Mikkolan talossa toimii päivähoito. Yläkerrassa on Ylöjärvi-Seuran tilat.
 

Saurio

Saurio valmistui 1894. Sen puuhamieheni oli Antti Benjamin Mäkikylä... Saurio palveli ensin raittiusseuran omistamana seurojentalona. Kansalaissodan aikaan siellä piti majaa paikallisen punakaartin esikunta. Rauhan tultua Ylöjärven kunta osti talon raittiusseuralta ja perusti Saurioon lastenkodin. 1971 talo muuttui lasten päiväkodiksi. Sauriossa kokoontui kunnanvaltuusto ja kunnalliset lautakunnat 1912-33. Alakoulua siellä pidettiin 1926-52.

Ennen Saurion muuttumista Ylöjärven työväenopiston toimitiloiksi 1981 sen purkamista harkittiin. Kunta kuitenkin saneerasi sen.

Lainauksia. Pirjo Haapavaara: Saurio - toimiva työväenopisto. Ylöjärven kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen.
 

Ylöjärven empire-talot

"Ylöjärven keskustan empire-talojen ryhmä ja siihen liittyvät vanha koulu ja muutamat maalaistalot muodostavat merkittävän kokonaisuuden. Sillä on jo nyt suuri paikallishistoriallinen merkitys. Mikäli se saadaan kaavoituksella ja maisemaratkaisuilla liitetyksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, niin sen merkitys muuttuu alueelliseksi ja valtakunnalliseksi. Sitä voisi verrata maalaiskunnan rakennuksina Tampereen jugend-talojen ryhmään. Ylöjärven keskustan ryhmä on 40-50 vuotta jugendkautta vanhempaa rakentamista."

Lainaus. Urho Riihikoski. Ylöjärven keskusta - parempi ympäristö. Ylöjärven kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen.
 

Seurakuntakeskus ja keskuspuiston synty

1972 opettaja Paavo Hännisen julkaisema valokuva kirkkoa ympäröivästä peltomaisemasta otsikolla: "Tuhoutuuko tämä näkymä?" käynnisti Vapaana kansalaisryhmänä tunnetun ryhmän toiminnan Ylöjärvellä. Ryhmä teki töitä mm. Ylöjärven vanhojen rakennusten suojelemiseksi...

Kunnanviraston rakentaminen oli jo aloitettu Räikän renkituvan paikalle. Sitä päätöstä ryhmä ei voinut kumota. Metsäkylän omakotiyhdistys siirsi pitkään kunnanvaltuuston istuntosalina toimineen renkituvan omakotitaloyhdistyksen käyttöön Metsäkylään.

Vapaan kansalaisryhmän toiminnan tavoitteena oli seuraavaksi turvata kirkon ympäristö, sillä uutta seurakuntakeskusta suunniteltiin rakennettavan Räikän päärakennuksen ja kirkon väliin 70-luvulla. Jos suunnitelma olisi toteutunut, kirkon ja Räikän näköyhteys olisi katkennut. Kuntien edustajille järjestettiin kirkonkyläseminaari 1974 ja Museovirasto antoi lausuntonsa. Nämä eivät vakuuttaneet valtuustoa. Lääninhallitus ei kuitenkaan vahvistanut kaavaa, vaan ehdotti neuvotteluita kansalaisryhmän, seurakunnan ja kunnan kesken. Samana vuonna järjestetty sovittelukokous tuotti tulosta. Seurakuntataloa siirrettiin 30 metriä pohjoiseen päin. Kunta osti alueen Hykön perikunnalta ja seurakunta luovutti keskusaukion alueen kunnalle. Seurakunta luopui perusteluista, että suunnitelmat ovat liian pitkällä muutettaviksi, sekä siitä, että mm. alueen perustus on huono. Nykyisen seurakuntakeskuksen rakennus aloitettiin 1975 ja syntyi nykyinen keskuspuisto ja toriaukea kirkon ympärille.

Lainauksia. Urho Riihikoski. Seurakuntakeskus - Keskuspuiston synty. Ylöjärven kahdet kasvot. Yhteys vanhaan - utopia uuteen.
 

Kunnan nimet

Viljakkala-nimen taustaa

...kyröläiset eivät aikaisemmin ole milloinkaan nimittäneet talojaan "ristimänimen" mukaan, vaan on talolle annettu nimet eräaikojen tapausten mukaisesti niin, että ne ovat aina lyhyitä ja kyröläisten erä- eli "pirka" historiaan viittaavia. Niinpä miltei poikkeuksettomasti on vanhan kyröläisen talon nimi enintään kuusi kirjainta käsittävä, eikä missään tapauksessa kaksijakoinen, niin suurella varmuudella, että aikaisempien talojen nimistä ei tavata yhtä ainoata kaksijakoista talonnimeä, eikä myös "la" tai "lä"-päätteisiä, paitsi perin harvoin vanhimpien torppien nimissä. Niinpä esimerkiksi verrattain nuori Viljakkala-nimi on alkuaan Viljakka - ollen se miltei ainoa vanha kyröläisen talon nimi, jossa tavataan enemmän kuin kaksi tavua tai korkeintaan kuusi kirjainta ja poikkeuksetkin tavataan ainoastaan sellaisissa vanhemmissa kylien nimissä kuin Viljakkala, Lemmakkala ja Kilvakkala sekä Inkula, ollen vanhoillakin kylillä lyhyitä nimiä, kuten Karhe, Röyhiö, Sontu jne. Ja on myös osoitettavissa, että Viljakkala-nimityskin jopa Viljakka-muodossa on alun perin ollut "Vilja", sillä Ikaalisten Viljalan kylä, joka nimensä on saanut Viljakasta, osoittaa nimen alkumuodoksi "viljan", johon on liitetty hämäläinen "la"-pääte, ollen hämäläistyminen Kyrössä niiltä ajoilta, jolloin Tuomas-piispa "istutti" hämäläisiä sotavankeja Kyrön alueelle, jolta ajalta muutamat hämäläiset nimet, kuten Vanaja, Mahnala yms. nimet. Tuomas-piispan hämäläiskylvön vuoksi on muutamiin pitäjiin, joka tullut nimien puute, kuten esim. Messukylään, sillä vanhat talollissuvut pitivät ehdottomasti kiinni vanhoista nimistä, ja kun pitäjässä ei ollut muuta eräkauden taloja kuin muutamat harvat, niin tehtiin "mäki" siitä ja "mäki tätä" "ylä sinne" ja "ala tänne", "pikku-isoja" ja "iso-pieniä", joka "mäki-, niemi-, ylä- ja ala-nimijärjestelmä ei aikaisemmin esiinny ensinkään kyröläisnimistössä, sillä ruotsalaisten "hajoita ja hallitse" hullutuksen sekoittaessa suuren osan Suomen asutuksesta, oli mm. Kyrössä jo vauraat talot rakennettuina, niin että torpat vaan useimmiten joutuivat "nimiruodille"

Viljakka, talo jonka mukaan Kyrön ensimmäinen kylä-, nykyinen Viljakkala, sai nimensä, lienee vanhimpia, vaikkakin se tähän astisten tietojen mukaan mainitaan vasta 1500-luvulta. Kustaa Vaasan toimesta talo nähtävästi jaettiin ja hävitettiin, tullen yksi osa suvusta karkotetuksi kansantarun mukaan /TH/ Savoon toisen osan ehkä rakentaessa Kyrösjärven pohjoispäähän Heittolan kylään uuden Viljakan, myöhemmin kaksi Viljakkaa. Viljakkalan kylä mainitaan asiakirjoissa vasta v. 1540, ollen kylän nimenä siihen asti Kyrön kirkonkylä, johon Kyrön emäkirkko rakennettiin silloin kun näkyi pakanoitten kuninkaan tähti, - ennen Tukholman kaupungin perustamista Ruotsinmaassa, - silloin kun maailmassa oli suuret mullistukset ja melskeet Ruotsin valtakunnassa. TH.

Viljakkalan väen jouduttu maanpakoon Savoon, sanotaan Kustaa kuninkaan sanoneen: "Siä on ny viljakkalaisille vettä mälliä ja moota kiärtelee". TH. Viljakkala nimi esiintyy lukuisena eri puolilla Suomea, kuten Viljakkalasta asutetun Viljalan nimessä Ikaalisissa, samoin Viljakka nimessä ollen myös Ruoveden Viljakkala viljakkalalaista alkuperää. Viljakkala, Kannuksessa, Viljakkala, kylä ja saari Puulavedessä, Viljakkalan saaret, Puumalan Lietvedessä, samoin kuin iso Viljakan saari, Viljakka, Mikkelin maaseurakunnassa, jossa myös tavataan muitakin yhtäläisyyksiä kyröläisnimistöön. Muita kuin Ikaalisten ja Ruoveden Viljakkala nimityksiä ei kuitenkaan ole vielä tutkimuksilla eikä tunnetuilla kansantaruillakaan osoitettu Kyröläisiksi alkuperältään. On kyllä luonnollista, että Viljakkalasta lähteneet asukkaat nimittivät uusia Viljakkala nimiä, sillä iso ja vauras kotikylä pysyi mielessä, -sitä enempikin kun sen aikaisempi luonnollinen asema lienee ainutlaatuinenkin Suomessa, sijaiten ison kyröläisen keskusselkäveden kauniissa viljavassa ja helposti puolustettavassa niemessä, joka samoin kuin koko Kyrösselän yhdistämä aikaisempi Kyrö, loi kyröläisille sen yhteistunnon joka vieläkin esiintyy Kyrönimen lukuisuudessa, ollen Kyrö vieläkin nimenä kolmelle pitäjälle, saavutus johon ei mikään vanhempikaan emäpitäjä ole päässyt Suomessa, puhumattakaan muusta kyröläisnimistöstä ja Kyrö nimistä, joiden lukuisuutta on ihmeteltävä.

E. N. Karhisto. Kyrön kirja.
 

Muinaislöydöt

"Kalle Aaltonen oli löytänyt Mikkolan pellosta vanhoja rahoja... Mikkolan mailta löydettiin myöhemmin paljon muutakin: mm. muinaismiekka ja koruja... Kaivausten perusteella paikalla on sijainnut rautakautinen kalmisto, jonne on tehty sekä ruumis- että polttohautauksia niin viikinki- kuin ristiretkiajalla. Kaivausalueen päälle rakennettiin aikanaan vanhan tien paikalle uusi, nykyinen Mikkolantie. On varsin todennäköistä, että maaperä kätkee edelleen merkittäviä muinaisen ajan historiasta kertovia esineitä."

Ylöjärvi-Seura 60 vuotta. Rakkaudesta kotipitäjään, 2013.
 

"Ylöjärveltä on löydetty 23 kivikautista asuinpaikkaa. Tarkempia kaivauksia on tehty vain Pengonpohjassa Tyrkön ja Hempuran mailla olevilla asuinpaikoilla, joista saadut vähäiset löydöt osoittavat paikalla asutun vasarakirves- eli nuorakeraamisen kulttuurin aikana nuoremmalla kivikaudella n. 2 500 - 2 100 Ekr. Vahantalahden ja siitä alkavan Vahantajoen varrelta on löydetty merkkejä kuudesta asuinpaikasta, mutta yhtään niistä ei ole tarkemmin tutkittu."

Helena Honka-Hallila: Ylöjärvi 1869-1994.
 

Arkeologisia inventointeja

"Metsähallitus suoritti Seitsemisen suojelualuekokonaisuuden arkeologisen inventoinnin kesällä 2007. Inventoinnin tarkoituksena oli kerätä tietoa kulttuuriperinnöstä alueen hoito- ja käyttösuunnitelmaan sekä pohtia kohteiden soveltuvuutta virkistyskäyttöön.

Tulokset

Ennen inventointia alueelta ei tunnettu ainuttakaan muinaisjäännöstä. Inventointialueelta dokumentoitiin 30 kohdetta, joista kaksi sijoittuu Aurejärven alueelle. Varmuudella esihistoriallisiksi ajoitettavia kiinteitä muinaisjäännöksiä ei alueelta löydetty. Inventoinnin tuloksena havaittiin viisi aikaisemmin tuntematonta kohdetta, jotka saattavat ajoittua esihistorialliselle ajalle. Kohteista neljä on pyyntikuoppa-alueita, joista ainakin osaa on saatettu käyttää esihistoriallisella ajalla. Viides ajoittamaton kohde on Majaniemen kivilatomus, josta ei inventoinnin yhteydessä tehty löytöjä. Mielestäni kaikki nämä viisi ajoittamatonta kohdetta olisi syytä luokitella Museoviraston luokkaan 2 kuuluviksi muinaisjäännöksiksi.

Historiallisen ajan kohteiden lukuisuutta ei voida mielestäni pitää mitenkään yllättävänä. Näissä kohteissa korostuu erityisesti metsään liittyvät toiminnot, kuten tervan- ja hiilenpoltto ja tukinuitto. Erityisen mielenkiintoisina historiallisen ajan kohteina haluaisin nostaa esille Koskukankaan korsun. Se on mitä ilmeisemmin erityislaatuinen ja harvinainen sotahistoriaan liittyvä jäännös. Arkeologisena jäännöksenä käpykaartilaisten korsu osaltaan kertoo sellaisesta sotahistoriasta, josta dokumentoituja jäännöksiä on vähän. Vaikka korsu on ulkoisesti tarkasteltuna melko heikkokuntoinen, olisi sen hoito ja tutkiminen mielenkiintoista. Tutkimukseen on varmasti hankala saada haastatteluja yms. materiaalia kerätyksi paikalla olleilta ihmisiltä tai heidän lähipiiriltään asian arkaluontoisuuden takia. Tämän takia korsu konkreettisena arkeologisena jäännöksenä on erityisen mielenkiintoinen. Inventoijan mielestä historiallisen ajan kohteista Liesijoki I, Liesijoki II, Liesilammi, Soljanen, Saukkomäki, Särkilampi, Jaulinneva, Majaniemi II ja Korsukangas olisi syytä luokitella Museoviraston luokituksessa luokkaan 2 kuuluviksi."

Kalle Luoto. Metsähallitus 2007. Seitsemisen kansallispuiston sekä Aure- ja Petäjäjärven Natura-alueiden arkeologinen inventointi Kurun ja Ikaalisten alueella 9.5.-1.6.2007.
 

Tuotteet

"Ylöjärvi-Seuran aktiivitoimija ja kunniajäsen Aura Siironen teki aikanaan aloitteen, jonka mukaan olisi tutkittava, olisiko Ylöjärvelle mahdollista saada oma kansallispuku. Se ei kuitenkaan onnistunut, sen sijaan hieman myöhemmin Ylöjärven pitäjäpuku. Tekstiilityönopettaja Auli Kalliomäki kertoo puvun eri vaiheista seuraavasti: puvun esikuvana oli Tahlon suvulla säilynyt 1800-1900 -lukujen vaihteesta peräisin olevat hame ja jakku. Pukuun lisättiin aikakaudelle sopivat pusero ja alushame ja kaavoitus tehtiin kokoihin C36-48. Valmistettavaan pukuun valittiin juhlava, hyvälaatuinen kangas, joka voi olla villaa, silkkiä tai sekoitekangasta. Alkuperäinen puku oli väriltään ruskean vihertävä, mutta pitäjänpuvun ensimmäinen malli valmistettiin tummansinisestä villakankaasta. Puvun "oikeaa" väriä ei ole määritelty, joten jokainen voi valita sen oman mieltymyksensä mukaan. Puvun pusero on puuvillaa tai puuvillapolyesteriä ja alushame puuvillaa."

Ylöjärvi-Seura 60 vuotta. Rakkaudesta kotipitäjään, 2013.
 

"Ylöjärvi-Seuran kesän 1989 eräs merkittävä tapahtuma oli uuden Ylöjärvi-ryijyn luovuttaminen kunnalle. Arkkitehti Taina Väisäsen suunnittelemasta Ylöjärvi-ryijystä voitiin nähdä monia piirteitä: Vahantajoki, Vikelän tuulimylly, maalaismaisemaa ja taajama-asutusta. Taina Väisäsen mukaan lähtökohtana oli vanha Ylöjärvi-ryijy. Uuden teoksen nimi oli Ylöjärvi I. Ryijyn pääväri oli kelta-oranssi. Keskustaa hallitsee puu, joka kuvaa kunnan kasvua ja metsämaisemia. Keltainen väri symboloi maataloutta. Näsijärvikin saarineen ja veneineen on nähtävissä. Lopullisen muotonsa ryijy sai Aili Väisäsen - tarinan äidin - kangaspuissa."

Ylöjärvi-Seura 60 vuotta. Rakkaudesta kotipitäjään, 2013.
 

Kurun korusarja

Kurulaisilla on oma pronssinen korusarja, jonka on suunnitellut kurulainen Timo Virtanen. Sarjan korut tehdään tilaustöinä, jotka valmistaa Kalevala Koru. Korun innoittajana on Karjulan kylän Ala-Karjulan talon puutarhasta 1910-luvulla löytynyt solki, joka on valmistettu 1700-luvulla. Tuolloin solkea käytettiin hakasena, vyökoukkuna, taskukoukkuna tai turkin hakasena. Esikuvan kaltaista, Virtasen suunnittelemaa solkea käytetään Kurun naisen kansallispuvun koruna.

Outi Lehtinen. Ylöjärvi yritteliäs puutarhakaupunki
 

Tapahtumat

Räikkärock, Pöheikön Pölläys, Sänkipellon Säpinät...

"Tapahtumataivaalla Rantajätkien tavaramerkkinä on ollut kaksi samaa konsonanttia: Räikkärock, Pöheikön Pölläys, Sänkipellon Säpinät, Räikkä Raikaa, Tenavien Tohinat, Liukas Läpilasku... Rantajätkät tunnetaan ehkä parhaiten Räikkärockista. Se järjestettiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1983 ja Räikkärockin tarina sai päätöksen vuonna 2012... Pöheikön Pölläys on toinen Rantajätkien jokakesäinen tapahtuma. Suomen suurimmaksi takapihavestivaaliksi jo hyvän aikaa tituleerattua Pölläystä pöhistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991."

"Siellä 83-84 Räikkärokissa sitten ni siellä oli ny joku pankin henkilö ollu sia tapahtumas mukana ja siellä oli joku näyttäny lavalla persettä ni, se oli ollu sitte, se oli ollu kai ny liikaa." Ari Kallio 2010.

"Ylöjärvellä järjestettiin 12.-13.4. nuorisomessut, joiden tarkoituksena oli esitellä ylöjärveläisiä yhdistyksiä ja harrastustarjontaa. Rantajätkät panostivat messuihin omintakeiseen tapaansa. Mukaan raahattiin muun muassa flipperi ja jukeboksi. Myynnissä oli vinkuvia kumipamppuja ja vesikameroita. Helsingin reissulta ostettu kotiplanetaario sijoitettiin poikien vessaan. WC:n kattoon heijastui tähtitaivas ja samalla kasetilta tuli huonosti suomea puhuvan selostajan kertomus tähtitaivaasta. Ainakin Rantajätkiä se itseään huvitti suunnattomasti. Siihen aikaan Ylöjärvelle suunniteltiin avaruuskeskusta, ja planetaario oli irvailu siihen suuntaan. Avaruuskeskus jäi rakentamatta, mutta suunnitelmista muistoksi on jäänyt muun muassa Kuukuja Teivossa."

"Siellä on hauskaa porukkaa. Siell on akateemikko toimistorottia ja sitte siell on semmoisia ihmisiä mitä ei oo elämä kohdellu niin kauhee hyvin ja kaikki on siellä samassa kasassa ja samassa teltan tolpassa kiinni. Se on siinä jotenkin hienoo". Tero Ylönen 2010.

"Kekseliäisyydellään ja monipuolisuudellaan Rantajätkät ovat lunastaneet paikkansa kulttuuri- ja musiikkijärjestöjen kentässä... Rantajätkät on hauskuuttanut tempauksillaan niin ylöjärveläisiä kuin ulkopaikkakuntalaisiakin ja se ollut myös tavoitteena... Esiintyjälistalla on monena vuonna ollut Rockin SM-kisoista tuttuja bändejä ja useita Emma-pystejä kahmineita esiintyjiä. Musiikkilajeissa on menty Pelle Miljoonasta Cheekkiin.

Tapahtumia on järjestetty vuodesta toiseen rennolla meiningillä ja tarmokkaalla talkoohengellä. Yksi yhdistyksen parhaita puolia onkin rento yhteistoiminta... Tapahtumia ei ole lähdetty kasvattamaan liian suuriksi tai yhdistystoimintaa muuttamaan ammattimaiseksi. Tapahtumat ovat hyvällä tavalla kotikutoisia. Konsepti on Suomen mittakaavassa suhteellisen uniikki.

Viimeistään 2010-luvulla Rantajätkät ry:n talkoilu on muuttunut hieman muotoaan monien jäsenten kohdalla fyysisestä tekemisestä pitkäjänteisemmäksi taustavaikuttamiseksi. ELY-hankkeiden myötä byrokratia on lisääntynyt ja lupaprosessit ovat pitkiä ja mutkikkaita."

Rantajätkät ry. Tuhtia tärinää jo vuodesta 1982.
 

Yrittäjät

Kurussa sijaitseva Majatalo Walpuri syntyi unelmasta

Kun Kati Vähä-Haukijärvi tutustui ensimmäistä kertaa Luoteen kylässä sijaitsevaan Vähä-Haukijärvien tilaan, hänelle syntyi unelma. Maaseudun rauha, tähtitaivas, raikas ilma ja tarinat menneestä nostivat halun jakaa miljöössä saatua hyvää oloa myös muille.

Kati ja Sami Vähä-Haukijärven työntäyteinen unelma on nyt toteutunut - Majatalo Walpuri on jo vastaanottanut ensimmäiset vieraansa viime joulukuussa. Kurun, Luoteen kylässä, kymmenisen kilometrin päässä Seitsemisestä. Majatalo tarjoaa puitteet majoitukseen ja juhlapaikaksi. Päätalossa on majoitustilojen lisäksi pirtti, keittiö ja wc-tilat. Pihapiiristä löytyy myös navetta, aitta, savupirtti ja sauna. Nekin saavat jossain vaiheessa uuden elämän.

Lisätietoa Majatalo Walpurista.

Teksti Vilja Pylsy. Kuvat Vilja Pylsy ja Kati Vähä-Haukijärvi
 

Ensimmäinen kauppalupa Kuruun 1861

"Ensimmäisen kauppaluvan Kuruun sai Antti Toikkonen helmikuussa 1861. Siten muodollisesti vahvistettiin hänen jo omin lupinsa aloittama kauppa.

Pian Toikkonen sai kilpailijan, Joonas Emil Söderbergin Kaskisten kaupungista... Silloinen Kuru lienee ollut hieman pieni kahdelle kauppiaalle, sillä Söderbergin saatua avatuksi kauppansa kirjoitti nimimerkki "Kurulainen" Sanomia Turusta -lehdessä (1863), että kauppamiehiä Kurussa oli kaksi, vaikka seurakunta oli niin pieni, että yksikään ei taitaisi toimeen tulla. Toisen oli hänen mielestään muutettava pois, tai toinen tuli häviämään. Toinen oli oman seurakunnan mies "vallan herrastamaton kun muutkin talojen isännät, joka suinkaan ei ole kauppiaan näköinen. Toinen taas tuli viime talvena Vaasasta ja näyttää vähän kauppiaalta. Hän on herrasmies, jonka takia hänestä tykkää toiset herrat, plikat taas tykkää sen takia, kun hän on naimaton."

Söderbergin kauppa tuli olemaan huomattavasti pienempi kuin Toikon. Hän oli jo vuoden päästä suurissa vaikeuksissa kilpaillessaan Toikon kanssa. Markkinoiden pienuudesta huolimatta ilmestyi 1860-luvulla Kuruun vielä toinenkin kilpailija Toikolle. Maaliskuussa 1865 sai kauppaluvan syntyperäinen kurulainen pitäjänräätäli Heikki Grönlund."

Tuomo Koukkula. Vanhan-Ruoveden historia II. 1967
 

Menestystarinoita - Huurre

Paavo V. Suominen - Suomen ainoan jäähdytysalan museon perustaja tunnetaan myös miehenä, joka olisi halunnut lahjoittaa 1980-luvulla 370 000 pulloa gruusialaista brandya Suomen 370 000 sotaveteraanille, pullon mieheen kullekin.

Yksi yritysmaailman legendoista, kylmälaitealan menestystarina, alkoi vuonna 1946 puolentoista neliömetrin tiloissa tamperelaisessa kerrostaloasunnossa. Kaupparekisteriin ilmoitettiin T:mi Huurre, toimialana jäähdytyskoneiden suunnittelu, asennus ja huolto sekä varaosien ja tarvikkeiden myynti.

Kylmälaitteiden kysyntä kasvoi nopeasti, sillä ihmiset terveysviranomaisten ohessa alkoivat kiinnittää enemmän huomiota elintarvikkeiden säilymiseen ja hygieniaan. Vuonna 1949 palkattiin ensimmäinen työntekijä. Huurre kasvoi niin nopeasti, että tuotantoa oli lisättävä ja lisätilaa etsittävä. Tampereen Sammonkadullekin 1955 rakennettu teollisuushalli kävi pieneksi muutamassa vuodessa. Saatuaan Tampereen kaupungilta ostotarjoukseensa kieltävän vastauksen, Paavo V. Suominen ja kumppanit päättivät rakennuttaa uuden tehtaan Ylöjärvelle, josta tontti saatiin kohtuuhintaan. 1961 Huurteessa aloitettiin työt, Ylöjärvellä.

Huurre piti huolta työntekijöistään. Ensiksi heidän työmatkoja järjestettiin bussikuljetuksin Ylöjärven ja Tampereen välillä. Vuonna 1962 Ylöjärvelle alettiin rakentaa omaa omakotitaloaluetta, ”Huurteilaa”, Huurteen työntekijöille.

Yritystä laajennettiin harva se vuosi, mutta 1990-luvun laman takia Huurre vaihtoi omistajaa. 1998 se siirtyi englantilaisen sijoitusyhtiön omistukseen.

Huurre oli yhteen aikaan suurempi työnantaja kuin Ylöjärven kunta. Huurteella on merkitystä Ylöjärven kehitykseen. Se toi vanavedessään paikkakunnalle paljon muitakin yrityksiä.

Tiivistelmä: Huurteen menestystarina. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä. 2003.
 

Menestystarinoita - Pilkington

Pilkington Automove Finlandin syntyminen vaati kekseliäisyyttä. Toinen perustajista, Arvi Artama, olikin useiden tutkintojen lisäksi keksijä. Vuonna 1949 perustettu T:mi Ar-Va, valmisti ja myi lasijalosteita. Ensimmäisiä tuotteita olivat kellonlasit, kynttilänrannikkaat ja loisteputkivalaisimien suojalasit. Olympiavuonna tehtiin matkamuistoksi tuhkakuppeja. Tehtaalla vieraili 1957 linja-autonkoreja valmistavan Ajokin teknillinen johtaja Ferninand Törnqvist. Hän oli pettynyt Saksasta tilaamiinsa tuulilaseihin ja halusi tietää, löytyisikö Suomesta parempi lasintaivuttaja. Yrityksen ensimmäiset taivutetut tuulilasit syntyivät. Yritys siirsi toimintansa Ylöjärvelle 1960-luvulla ja muutti nimensä myöhemmin Laminoksi. 1960-luvulla tehdasta laajennettiin joka vuosi. Uuteenkaupunkiin perustettu autotehdas näkyi Laminon toiminnassa.

Vuonna 1975 Pilkington osti Laminon. Artaman mainitsemia syitä olivat käyttöpääoman puute, ja se, että hän itse alkoi olla eläkeiässä.

Pilkingtonin Ylöjärven tehtaan toiminta on ollut pitkään kansainvälistä, parhaimmillaan myyntiä on ollut 50 maahan. Ylöjärven tehtaassa on keskitytty erityisesti kuorma-autojen tuulilasien valmistukseen sekä henkilöautojen tuulilaseihin - erikoisuutena ovat harvinaisempien mallien, kuten Rolls Roycen ja Aston Martinin tuulilasit.

Prinsessa Anne vieraili Pilkingtonin Ylöjärven tehtaalla 13.5.1992. Uusi tehdashalli otettiin virallisesti käyttöön samana päivänä.

Tiivistelmä: Pilkington panostaa laatuun ja läpinäkyvyyteen. Maalaispitäjästä puutarhakaupungiksi. Tarinoita Ylöjärveltä 2003.
 

Vihreä Sydän Oy

"Kolmikko Kuru, Ruovesi ja Virrat perustivat 1990-luvun puolivälin jälkeen Vihreä Sydän - luontomatkailuhankkeen. Vihreä Sydän Matkailu Oy perustettiin vuonna 2000. Yhtiöön kuuluivat Juupajoen, Kihniön, Kurun ja Ruoveden kunnat sekä Mäntän, Oriveden ja Virtain kaupungit. Osakeyhtiö purettiin vuonna 2007, jonka jälkeen alueen matkailua ovat markkinoineet lähinnä kunnat."

Marjo Heikkilä. Vanhan Ruoveden historia III. Kurun historia 1986-2008.
 

Vihreä Sydän Matkailuyrittäjät ry on nykyinen, pääosin Ylöjärven ja Hämeenkyrön alueen matkailuyrittäjien verkosto. Sittemmin yhdistyksen toiminta on päättynyt (yhdistys purettiin v. 2020).

Juhani Viita on viihdyttänyt viidellä vuosikymmenellä

Virroilla syntynyt, nykyisin Tampereella asuva vitsinikkari ja viihteen monitoimimies Juhani Viita aloitti keikkailun 70-luvun puolivälissä, minkä jälkeen esiintymisiä on kertynyt lähes 4000 mitä erilaisimmissa tapahtumissa maan eri puolilla.

Takana ovat tanssilavojen kulta-aikojen musisoinnit oman yhtyeen kanssa sekä laulusolistin rooli mm. ArtoVirenin ja Kimmo Yläjärven kokoonpanoissa. 90-luvulla Viita hauskutti ravintolakansaa tuhannen illan verran ohjelmatoimisto Finnmanagen palkkalistoilla. Lähes 150 paikkakuntaa Karessuvannosta Kotkaan ja Porista Parikkalaan ja 450 eri ravintolaa hioivat innokkaasta ohjelmaisännästä viihteen ammattilaisen.

Lasten ja nuorten leiritoiminnan pyörittäminen yhdessä puoliso Anne Viidan kanssa Vaskuun Huvikummussa ja sosiaalipuolen toimet Villa Keiturissa Virtain keskustaajamassa työllistivät miestä 90-luvun loppupuolelta alkaen runsaat kymmenen vuotta siinä määrin, että keikkailu jäi vähäisemmäksi. Viimeiset viisi vuotta Juhani Viita on ollut jälleen täysipainoisesti ohjelmaisännän roolissa ja usein häntä työllistävä myös eri yleisötapahtumien koordinaattorin tehtävät.

Viidan ääni on tullut tutuksi lukuisilla markkinoilla ja toritapahtumissa. Hän on pidetty viihdyttäjä varttuneenkin väen parissa ja mm. Rajaniemen Lomakeskuksessa Virroilla Viita on hauskuuttanut yleisöä sadoissa illanvietoissa. Hyvän mielen nauruterapia saa taatusti ilohormonit liikkeelle, lupaa vitsinikkari Viita.

Ohjelmassa ovat myös erityisesti työyhteisöille toteutettavat luennot teemalla ”Hyvinvointia hyvästä hengestä”, joissa Viita pohjaa innostavan tarinointinsa pitkään kokemukseensa urheiluvalmentajana. Yhdessä pohditaan tavoitteiden, asenteen ja arvojen merkitystä niin kisakentillä, työpaikoilla kuin järjestöissäkin.

Syntymäpäivien seremoniamestari

-Nykyisin monet perhejuhlien järjestäjät tilaavat tärkeään tapahtumaansa tunnelmasta huolehtivan seremoniamestarin, joka saa väen viihtymään ja juhlassa on oikeassa suhteessa sekä arvokkuutta että hurttia huumoria, sanoo Juhani Viita. Monet toivovat erityisesti, että juhlissa olisi iloinen tunnelma ja turha ”pönötys” jäisi pois. Kokenut seremoniamestari kertoo isännöineensä vuosien varrella mittavan määrän syntymäpäiväjuhlia nelikymppisistä aina 90-vuotispäiviin. Tunnelmalliset musiikit ja viihteelliset ohjelmanumerot rytmittävät juhlien kulkua, toteaa Viita.

Kesä 2016 on merkinnyt uusiakin haasteita mutta myös tuttuja, hyvän suosion saaneita ohjelmapaketteja. Yhdessä hahmokoomikko Olavi Heittolan kanssa Viita vetää Virtain Perinnekylässä ohjelmallisia viihdepaketteja. Perinne elää -ohjelmakokonaisuudet toteutetaan ryhmille tilausten mukaan. Menneitä aikoja kunnioittava ja hilpeä ohjelma sisältää musiikkia, tarttuvia tarinoita ja hauskoja yllätyksiäkin. Vieraat saavat tavata mm. arvonsa tuntevan kirkkoherran, lupsakan piikalikan ja laiskanpulskean renki-Taavin. Myös karhunkaataja Martti Kitusen elämä tulee tutuksi. Perinne Elää -ohjelman on nähnyt jo lähes 3000 henkilöä.

Sekalaista

Miksi Kurussa on niin monta hautausmaata?

Tämän kysymyksen esitti minulle Atso Kalliojärvi Itä-Aureessa, kun kävin haastattelemassa kurulaisia tarinahankkeeseen. Olin ymmälläni kysymyksestä. Kalliojärvi tarkensi, että Kurussa hautausmaita on viisi, Ylöjärvellä yksi ja Viljakkalassa yksi. En osannut vastata kysymykseen. Kalliojärvi kertoi, että ovat Kurussa tätä vastausta pohtineet. Yksi paikallinen koululainen kuitenkin keksi ongelmaan ratkaisun. Hän oli sanonut: "Kaikki ylöjärveläiset ovat Elossa."

(Elo on Ylöjärvellä toimiva kauppakeskus).

Vilja Pylsy
 

Vaakunat